blogi

Talvivaaran kaivoksen keskeisiä perustamisvaiheen malmikokeita tehtiin Geologian tutkimuskeskuksen Itä-Suomen yksikössä, jota johti geologi Kari Pääkkönen. Nyt Pääkkönen on Talvivaaraa valvovan Kainuun ely-keskuksen ylijohtaja. Oikeuskansleri tutkii, onko Pääkkönen kytköksen vuoksi esteellinen johtamaan kaivoksen valvontaa.

Perjantaina ilmestynyt kesäkuun Suomen Luonto kertoo Talvivaaran kaivosyhtiötä valvovan Kainuun ely-keskuksen ylijohtajan kytköksestä Talvivaaran kaivoksen perustamisvaiheeseen. Kytkös liittyy vuosiin 2004-2006.

Outokummussa sijaitseva mineraalitekniikan laboratorio on Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) Itä-Suomen alainen yksikkö. Aiemmin laboratorio kuului valtion tutkimuskeskus VTT:lle, mutta se siirrettiin osaksi GTK:ta tammikuussa 2004. Samalla laboratorion kaupallisuutta ja yritysyhteistyötä alettiin vahvistaa.

GTK:ssa aloitti uusi pääjohtaja Elias Ekdahl, joka hahmotteli tervetuliaistiedotteessaan, kuinka GTK ”verkottuu voimakkaasti alan teollisuuden kanssa, ja tutkimuksia suunnataan etupäässä yritysten tarpeiden mukaisesti”.

Eräs näistä yrityksistä oli Talvivaara-yhtiö, joka suunnitteli nikkelikaivosta Sotkamoon. Yhtiöllä oli vielä kuitenkin edessään merkittäviä kokeita, joissa bioliuotustekniikkaa kehiteltiin ja simuloitiin. Liuotuskokeita tehtiin samanaikaisesti Talvivaarassa ja GTK:n Itä-Suomen yksikön mineraalitekniikan laboratoriossa osana EU-rahoitteista Bioshale-projektia.

Kari Pääkkönen oli merkittävä hahmo GTK:ssa.

Pääkkönen johti työryhmää, joka vastasi mineraalitekniikan laboratorion integroitumista VTT:ltä GTK:n alaisuuteen. Mineraalitekniikan laboratorio, jossa keskeisiä Talvivaara-kokeita tehtiin, oli ja on edelleen osa Itä-Suomen GTK:n yksikköä, jota johti vuoden 2006 loppuun asti Kari Pääkkönen.

*

Pääkkönen on taustaltaan geologi ja uraanitutkija. GTK:n arkistoista selviää, että hän teki uraaniraportteja nuorena geologina useissa kunnissa 1970- ja 1980-luvuilla. 1995 Pääkkönen hyppäsi pariksi vuodeksi yksityiselle puolelle Suomen Kiviteollisuus -yhtiön johtotehtäviin. 1998 hän palasi, ansioituneena vuorimiehenä, ensin Kuopion GTK:n johtajaksi ja organisaatiomuutoksen jälkeen alkoi johtaa koko GTK:n Itä-Suomen yksikköä.

*

EU-rahoitteinen mustaliuskemalmeihin keskittynyt Bioshale-projekti käynnistyi 2004 lokakuussa, muutama kuukausi sen jälkeen kun mineraalitekniikan laboratorio oli onnellisesti saatettu osaksi GTK:ta. GTK oli mukana Bioshalessa useiden ulkomaisten huippuinstituuttien tavoin. Bioshalen päätavoite oli ”löytää uusia bioteknisiä prosesseja mustaliuskemalmin ekotehokkaaseen hyödyntämiseen”, kerrotaan projektin raportissa. Hankkeessa oli mukana kolme ”maailmanluokan” mustaliuske-esiintymää, yksi Puolassa, yksi Saksassa ja yksi Suomessa: Sotkamon Talvivaara.

Bioshale-projektilla edesautettiin Talvivaaran perustamista. ”To help exploit new resources with considerable reserves (Talvivaara)”, Bioshale-raportissa sanotaan. Haluttiin ”auttaa hyödyntämään Talvivaaran kaltaisia uusia, huomattavia esiintymiä”.

Talvivaaralle Bioshale-projekti oli lottovoitto. Sen malmeja tutkivat yhtäkkiä ”maailman parhaat mikrobiologit”, kuten  Talvivaaran bioliuotusmenetelmän äitinä pidetty Marja Riekkola-Vanhanen sanoo vuoden 2008 Kemia-lehden numerossa.

Suomi pääsee mukaan tällaisiin kansainvälisiin projekteihin kuuluessaan EU:iin. Voi olla, että ilman Bioshalea koko Talvivaaraa ei olisi koskaan pystytty perustamaan – tai ainakin keskeisten kokeiden rahoitus olisi pitänyt saada kasaan jostain muualta.

*

”GTK:llä oli huomattava rooli EU-sponsoroidussa Bioshale-projektissa, jossa valittiin ja kehitettiin sopivaa bioliuotusmenetelmää. Projektin tuloksia sovelletaan nyt kaupalliseen tuotantoon Talvivaaran kaivoksella Sotkamossa”, lukee GTK:n englanninkielisessä vuosikertomuksessa vuodelta 2006.

Kenties keskeisin Bioshale-kokeista tehtiin maaliskuussa 2005 GTK:n mineraalitekniikan laboratorion pihalle pystytetyssä hirsisessä koetornissa. Koe oli menestys. Sitä hehkutetaan myös Talvivaaran yva-selostuksessa: ”Outokummussa sijaitsevan Geologisen Tutkimuskeskuksen mineraalitekniikan tutkimusyksikön ulkoalueelle rakennettiin helmikuussa 2005 iso hirsikehikosta tehty liuotuskolonni bioliuotuskoetta varten osana EU:n Bioshale-projektia”, YVA-selostuksessa lukee.

”Kokeeseen tarvittu noin 110 t malminäyte louhittiin [Talvivaaran] Kuusilammen kaivospiiristä, josta myös kokeessa käytetyt bakteerit oli aiemmin eristetty. - - Bioliuotus kolonnissa on sujunut erittäin hyvin. - -Metallien liukeneminen on edistynyt hyvin, korkeimmat mitatut metallipitoisuudet ovat olleet yli 30 g/l. - - Tutkimustulokset ovat olleet jopa ennakko-odotuksia parempia”, YVA-selostuksessa kerrottiin.

Kokeen rohkaisevat tulokset synnyttivät Talvivaara-yhtiössä kesäkuussa 2007 päätöksen, jolla yhtiö sijoitti 452 miljoonaa euroa Talvivaaran kaivoksen perustamiseen, kerrotaan Bioshale-raportissa. Vain kuukausia aiemmin, tammikuussa 2007, Kari Pääkkönen oli aloittanut Kainuun ympäristökeskuksen, Talvivaaran kaivosta valvovan viraston, johtajana. Hänet nimitti tehtävään pääministeri Matti Vanhanen (kesk.).

2010 alusta Kainuun ympäristökeskus siirrettiin osaksi ely-keskusta, jonka ylijohtajaksi Kari Pääkkösen nimitti pääministeri Mari Kiviniemi (kesk.).

Pääkkönen on paitsi ely-keskuksen ylijohtaja, myös keskuksen luonnonvarat- ja ympäristö -vastuualueen johtaja. Näissä kahdessa asemassaan Pääkkösellä on huomattavasti valtaa. Vastuualueen johtajalle kuuluvat ely-keskuksen työjärjestyksen mukaan esimerkiksi YVA-lausunnot ja -päätökset, merkittävät lupaviranomaisille annettavat lausunnot, muutoksenhaut lupapäätöksiin – ja hallintapakkoasiat.

Kainuun ely-keskus torjui äskettäin kolmannen kerran lyhyen ajan sisällä esitykset siitä, että Talvivaaran kaivoksen päästöt pitäisi saattaa kuriin hallintopakolla, siis sulkemalla kaivos väliaikaisesti, kunnes päästöt ovat pienentyneet ympäristöluvan vaatimalle tasolle. Päätöksen hallintopakon käyttämisestä tai käyttämättä jättämisestä tekee Kainuun ely-keskuksen työjärjestyksen mukaan yksin Pääkkönen. Hänen nimensä myös lukee näiden päätösten alla.

*

Kari Pääkkönen siis toimi GTK:ssa huomattavan merkittävässä roolissa johtamassa sitä osaa instituutista, jossa mineraalitekniikan tutkimus tapahtui. Tutkimus, joka johti osaltaan Talvivaaran merkittäviin satsaukseen ja kaivoksen syntyyn. Pääkkösen alaisuudessa olevassa laboratoriossa tehtiin merkittävä ja suuritöinen, Talvivaaralle räätälöity liuotuskoe. Ja kun Talvivaara aloitteli toimintaansa, Pääkkönen nimitettiin työuransa ensimmäiseen ympäristövirkamiehen tehtävään, johtamaan Talvivaaraa valvovaa virastoa, Kainuun ympäristökeskusta.

Pääkkösen asema synnyttää kysymyksiä, joita Suomen Luonto yritti päästä esittämään hänelle. Millainen tarkalleen oli hänen roolinsa GTK:ssa tärkeiden Talvivaara-kokeiden aikaan? Vastasiko hän esimerkiksi Bioshale-projektin rahavirroista? Raportoiko hän EU:lle? Mitä mieltä hän on itse väitetystä esteellisyydestään kaivoksen valvonnasta huolehtivan viraston ylijohtajana?

Pääkkönen kieltäytyi puhelimessa haastattelusta ja halusi nähdä kysymykset etukäteen sähköpostitse. Nähtyään ne hän kieltäytyi vastaamasta: ”Lukaisin kysymykset pikaisesti. Ne liittyvät pääosin oikeuskanslerin tutkinnan alaiseen kanteluun, joten en voi niitä kommentoida”, hän kirjoitti. Oikeuskanslerinviraston tutkinta on kesken. Joitain liikahduksia on selvillä: apulaisoikeuskanslerin piti tehdä tarkastuskäynti Kainuun ely-keskukseen kevään kuluessa, mutta käynti on peruttu, oikeuskanslerin viraston kirjaamosta kerrotaan.

”Tänne järjestelmään on kirjattu, että alun perin on ollut tarkoitus mennä [tarkastuskäynnille], mutta sitten tässä lukee, että tarkastusta ei tehdä. En osaa sanoa miksi. Tässä on useampia tapauksia, jossa tarkastuskäynnistä on päätetty luopua. Apulaisoikeuskanslerihan tekee vuodessa kymmeniä tarkastuskäyntejä”, oikeuskanslerinviraston kirjaamosta kerrotaan.

Juha Kauppinen
toimittaja

Tuoreessa Suomen Luonnossa lisää asiaa Talvivaaraa valvovasta Kainuun ely-keskuksesta.

Geologian tutkimuskeskuksen toimialajohtaja
Kirsti Loukola-Ruskeeniemi julkaisi jo 1998 tutkimuksen
Talvivaaran mustaliuskemalmin ympäristöhaitoista.
”Tutkimuksieni merkitystä ei ole ymmärretty.
Malmikasat pitäisi mielestäni peittää, etteivät ne joudu
tekemisiin hapen ja pintaveden kanssa”,
Loukola-Ruskeeniemi sanoo Suomen Luonnolle.

Kirsti Loukola-Ruskeeniemen kansainvälisessä tutkimussarjassa julkaistu artikkeli Environmental impact of metalliferous black shales at Talvivaara in Finland, with indication of lake acidification 9 000 years ago vuodelta 1998 mullistaa lukijansa käsityksen Talvivaarasta.

Tutkimuksessa kerrotaan, kuinka jääkausi raapi esille Talvivaaran metallipitoisen mustaliuskeen. Nykyisen kaivoksen kohdalle syntyi suuri jääjärvi. Sen purkautuessa uuteen lasku-uomaan vedenpinta laski ja Talvivaaran paljaat kalliot tulivat näkyville. Pintavesien nikkelipitoisuus kasvoi ja pikkujärvet happamoituivat.

”Tämä vuoden 1998 järviprofiilitutkimukseni osoittaa, että jo jääkauden jälkeen, kun tuo alue oli hetken ilman kasvillisuutta, metallipitoisuudet järvessä nousivat räjähdysmäisesti ja pH laski [happamuus nousi]”, Loukola-Ruskeeniemi selittää.

”Se tarkoittaa, että tämä on todella arka ja herkkä alue”, hän kuvailee Talvivaaran mustaliuske-esiintymän aluetta.

Onko niin, että Talvivaaran pahin ongelma on itse mustaliuske – siis tuo aine, josta yhdeksän prosenttia on rikkiä ja joka taivasalle joutuessaan 10 000 vuotta sitten happamoitti ja saastutti vedet nikkelillä räjähdysmäisellä nopeudella?

”Ainakin se on yksi asiaa vaikeuttava tekijä”, Loukola-Ruskeeniemi toteaa.

”Kun sulfidit, siis rikkipitoinen kiviaines, pintavedet ja ilma reagoivat, alkaa prosessi, jota kutsutaan englanniksi nimellä acid rock drainage. Tämä prosessi aiheuttaa happamien kaivosvesien syntymistä.”

Tutkijan käytännön kertomus auttaa ymmärtämään, millaisesta aineesta Talvivaaran malmissa on kyse.

”Olen esimerkiksi kollegani kanssa tutkinut tapausta, jossa sadevesilammikkoon oli joutunut pala Talvivaaran sulfideja sisältävää mustaliusketta. Se mustaliuske vain hajoaa sadevesilammikkoon. Pintavesilammikon pH laskee, Loukola-Ruskeeniemi kuvailee.”

”Tämä tarkoittaa sitä, että Talvivaaran mustaliuske on todella ärhäkkä materiaali, ympäristön kannalta yhtä haasteellinen kuin monet Iberian pyriittivyöhykkeen malmiesiintymistä Espanjassa.”

Pyriittivyöhyke on maailmanlaajuinen esimerkki pitkäkestoisen ja intensiivisen kaivostoiminnan vesiä saastuttavasta vaikutuksesta – tosin pyriittivyöhykkeellä kaivostoiminta on jatkunut tuhansia vuosia.

Loukola-Ruskeeniemi ei ole yllättynyt siitä, että metalleja on päässyt Talvivaaran ympäristön järviin.

*

Mutta missä olivat Loukola-Ruskeeniemi ja hänen valtion tutkimuslaitos GTK:ssa tekemänsä tutkimukset, kun Talvivaaraa perustettiin ja kaivoksen ympäristövaikutuksia arvioitiin?

”Annoin julkaisuni ja muut tutkimustietoni kaivosyhtiön käyttöön. Asiantuntemustani ja tutkimustani ei kuitenkaan ole riittävästi käytetty hyväksi”, Loukola-Ruskeeniemi kritisoi.

”Kaivoksen edustajat kävivät luonani vuonna 2004, kun he aloittelivat hankettaan.”

Mukana oli myös konsulttiyhtiö Lapin vesitutkimuksen edustus - siis yhtiön, joka virallisesti arvioi Talvivaaran ympäristövaikutukset.

”Annoin heille kaikki tietoni. Olin silloin Teknillisessä korkeakoulussa professorina. Mutta kun myöhemmin luin YVA:n (ympäristövaikutusten arvioinnin), niin olin hämmästynyt.”

”Tutkimuksiini oli viitattu, mutta ei niiden merkitystä ollut ymmärretty.”

”Ei ollut ilmeisesti ymmärretty, että oikeasti nyt ollaan tekemisissä ympäristön kannalta vaikeimman mahdollisen malmiaineksen kanssa ja että ympäristöasiat pitää hoitaa vielä tarkemmin kuin muissa kaivoksissa.”

”Talvivaaran tapaus on siinä mielessä harvinainen, että louhintamäärät ovat niin suuria. Yleensähän malmissa, muissa Suomen malmiesiintymissä, sulfidit ovat rikastuneet tiettyihin kohtiin, metallipitoisuudet ovat isompia ja pinta-ala on paljon pienempi”, Loukola-Ruskeeniemi vertaa.

Hän pitää virheenä Talvivaaran perustamisvaiheen laajoja avohakkuita.

”Olisi ollut hyvä jättää metsää suoja-alueeksi joka puolelle. Se olisi vähentänyt pölyämistä ja ympäristön happamoitumista.”

”Ja kaikessa toiminnassa pitäisi olla suljettu vesikierto, jotta alueelta pääsee mahdollisimman vähän raskasmetalleja vesistöön.”

*

Kun malmi louhitaan ja murskataan, ja ladotaan kilometrien mittaisiksi bioliuotuskasoiksi, veden ja ilman kanssa reagoivaa pinta-alaa tulee esiin miljoonia kertoja enemmän kuin ehjässä mustaliuskemalmissa. Asetelma kuulostaa hurjalta ottaen huomioon Loukola-Ruskeeniemen kertomat malmin ominaisuudet ja malmin valtavan määrän. Voidaanko pohjavesien ja pintavesien suojelussa ylipäänsä onnistua?

”Se on haasteellista”, Loukola-Ruskeeniemi vastaa, ”ja se vaatii resursseja.”

”Acid rock drainage - ja acid mine drainage -prosessien estäminen edellyttää, että ilman ja pintavesien kosketus rikkipitoiseen ainekseen estetään.”

”Eli kasojen pitää olla peitettynä niin, etteivät niihin pääse pintavesi ja happi. Silloin sulfidit pysyvät ihan kiltisti sulfidimuodossa. Kun sulfidit eivät pääse hapettumaan, happamia kaivosvesiä ei kulkeudu mustaliuskealueelta ympäristöön.”

*

Loukola-Ruskeeniemi kertoo käyneensä Talvivaarassa yhden kerran sen toiminta-aikana.

”Ympäristöpäällikkö kutsui minut sinne juttelemaan, kun hän oli nähnyt julkaisujani. Käsitykseni mukaan hän yritti kyllä hoitaa asioita siellä hyvin, muttei oikein saanut resursseja”, Loukola-Ruskeeniemi sanoo.

Hän täsmentää tarkoittavansa Heikki Kovalaista, joka sittemmin jätti yhtiön.

”Mielestäni Talvivaara on mahdollista hyödyntää, mutta ympäristöasioihin pitää ohjata resursseja enemmän kuin alun perin tehtiin. Ympäristöasiat pitää ottaa vakavasti.”

Asiat siis voidaan vielä korjata?

”Kyllä, mielestäni se on mahdollista. Suomessa on myös asiantuntemusta, jota voidaan käyttää”, Loukola-Ruskeeniemi muistuttaa.

”Metsää on vaikea nopeasti saada sinne. Mutta sellainen hyvä puoli on, että Talvivaaran ympärillä on turvemaita, ja turvehan sitoo pelkistävissä oloissa raskasmetalleja. Sitä käytetään kaivosympäristöissä suojavyöhykkeenä ja puhdistusmenetelmänä.”

”Tällaisia positiivisiakin seikkoja on, ja ongelmaa voi lähteä purkamaan. Mutta murskatusta kiviaineksesta pitäisi huolehtia kunnolla, siis esimerkiksi peittää ne. Se auttaisi pölyämiseenkin.”

”Toivottavasti tämä ongelma saataisiin hoidettua.”

Tällä hetkellä Talvivaaran malmikasat ovat suojaamattomia sateelta ja ilmalta. Suunnitelmia niiden suojaamiseksi ei tiettävästi ole. Ruotsissa Falunin kaivoksen jälkihoidosta on valtio joutunut maksamaan jo yli 10 miljoonaa euroa, kun Dal-joki saastui pahoin metalleista.

Juha Kauppinen
toimittaja