blogi

Kuva: Anna Hämäläinen

Tapasin sienikirjoista kaikille suomalaisille tutun Mauri Korhosen (kuvassa). Tähän asti hän oli ollut minullekin yhtä tarunhohtoinen olento kuin suppilovahverot ennen kuin opin tunnistamaan niitä maastosta.
Korhosella on ikää jo 85 vuotta, mutta sitä ei ikinä uskoisi.

Tapasin hänet Kasvitieteellisessä puutarhassa hänen työhuoneellaan. Vaikka sopimaamme haastatteluaikaan oli vielä kymmenisen minuuttia, kävelin hissukseen “sienitaloa” kohti. Ja kappas! Korhonen oli minua jo talon edustalla vastassa. Minua ei ole koskaan tervehditty niin lämpimästi!

Korhonen on edelleen täysillä mukana sienitutkimuksessa. 25 viime vuotta hän on tutkinut tatteja, ja nyt erityisesti lehmäntatteja.

Sain parituntisen jutustelun aikana rautaisannoksen sienistä – enkä tosiaankaan vain ruokasienistä, vaan sienien huimasta merkityksestä koko ekosysteemille. Korhonen on todellinen sieniasiantuntija. Tittelissä ei ole vähääkään ilmaa.

Tämän tästä Korhonen saattoi viitata kirjoittamiinsa kirjoihin – joita on kymmenen – tai tieteellisiin artikkeleihinsa – joita on varmasti satoja.

Kun kysyin tarkentavan kysymyksen jostakin asiasta, hän tokaisi leikkisästi: “Oletpa sinä utelias!” Ja kertoi enemmän kuin mielellään vielä lisää.

Korhosen mukaan suomalainen sienitutkimus ja varsinkin kenttätyöskentely on alansa huippua. Missään muualla sieninäytteistä ei merkitä kaikkia tietoja niin tarkasti kuin Suomessa.

Sieniharrastajat ovat vielä oma lukunsa. Harrastuspohjalta voi päästä mukaan tekemään vaikka tieteellistä opasta. Tästä esimerkkinä on sieniharrastaja Seppo Taatila: hänen limasienikuviaan julkaistaan vuoden lopussa ilmestyvän Limasienet-oppaan toisessa painoksessa. Siitä se Mauri Korhosellakin alkoi, harrastuksesta.

Johanna Mehtola
toimittaja

Lue Mauri Korhosen haastattelu 17.8. ilmestyneestä Suomen Luonnossa.

Seppo Taatilasta ja hänen limasieniharrastuksestaan voit lukea lisää 14.9. ilmestyvästä Suomen Luonnosta.

Tilaa Suomen Luonto tutustumistarjouksella kolme numeroa 13,90!

Allu on ensimmäinen kokonaan vaalea täplärapu, jonka RKTL:n rapututkija on 30-vuotisella urallaan tavannut, kertoo Soisalon Seutu -lehti.

Kuva: Jari Valanta / Soisalon Seutu

Jotkin aiheet ohittavat ryminällä marssijärjestykset. Sellainen tuli kohdalle viime viikolla, kun toimitukseemme soitti Jari Valanta, Soisalon Seutu -nimisen leppävirtalaislehden toimittaja.

Paikallinen rapumies Seppo Heinonen oli ottanut yhteyttä Soisalon Seutuun ja kertonut, että hänen merrastaan on löytynyt valkoinen rapu. Valanta tietysti alkoi puuhata ravusta uutista omaan lehteensä, mutta tuli ajatelleeksi, että aihe saattaisi kiinnostaa meitäkin.

Ja kyllähän valkoinen rapu nyt aina maininnan ansaitsee. Tänään ilmestyneessä Soisalon Seudussa on Alluksi ristitystä täpläravusta juttu.

Lehden haastattelema rapututkija Esa Erkamo Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksesta (RKTL) on vaikuttunut Allusta.

”Olen tutkinut rapuja jo yli 30 vuotta. Tällaisia vaaleita rapuja tavataan erittäin harvoin luonnosta ja muistan nähneeni vastaavan vain muutaman kerran. Vaaleat ravut ovat jokirapuja, mutta en ole koskaan nähnyt näin vaaleaa täplärapua”, Erkamo kertoo Soisalon Seudulle.

Allun kannalta hyvä uutinen on, että se on vielä hengissä: rapumies-Heinonen on syöttänyt sitä perunoilla, perunan varsilla ja nokkosilla.

Soisalon Seutu etsi Allu-täpläravulle myös kodin: saksiniekka pääsi Kotkan Maretariumiin, missä sille sisustettiin oma akvaarioyksiö. Näin Allu välttyy taisteluilta lajitovereidensa kanssa ja saa rullailla Maretariumin vetonaulana vielä pitkään.

Allu sai turvallisen kyydin eilen Kotkaan – linja-autossa. Se poimittiin Seppo Heinosen merrasta maanantaiaamuna ja ”pakattiin pahvilaatikkoon, jossa oli ilmareikiä ja pohjalla kosteita sanomalehtiä”, Soisalon Seutu kertoo.

”Allu lähti Leppävirran Matkahuollosta kello 10.50 pikapakettina kohti Kotkaa. Matkalla oli varttitunnin tauko Mikkelissä ja Kotkassa Allu oli kello 16.40.”

Juha Kauppinen
toimittaja

Tilaa Suomen Luonto nyt tutustumistarjouksena, kolme numeroa vain 13,90!

Tamperelainen lukijamme soitti ja kertoi olevansa huolesta vallan kipeä, koska ei ole nähnyt yhtään kimalaista koko keväänä. ”Omenapuut ja monet muut ovat hehkeässä kukassa, mutta pölyttäjiä ei näy eikä kuulu”, hän sanoi. Pieni kyselykierros selvensi asiaa.

Metsäntutkimuslaitoksen Joensuun yksikön vanhempi tutkija Kauko Salo kertoo juuri olleensa puolitoista viikkoa metsässä Lieksan ja Kolin maisemissa ja nähnyt harvakseltaan kimalaisia mustikkakasvustoissa.

”Tähän aikaan usein tilanne onkin tällainen, sillä nyt pörräävät kimalaiset ovat talvehtineita naaraita.”

Muita pölyttäjiä on Salon mukaan ollut vähemmän. Valtakunnan marjasatojen ennustaja sanookin olevansa lievästi huolestunut ”Olikohan pölyttäjiä riittävästi Etelä- ja Keski-Suomessa mustikan parhaaseen kukinta-aikaan?”

Helsingin yliopiston pistiäistutkija Ilkka Teräksellä on lohduttavampaa kerrottavaa. ”Olimme juuri opiskelijoiden kanssa maastossa keräilemässä myrkkypistiäisiä. Saaliina oli ainakin mantu-, kivikko-, pelto- ja kartanokimalaisia, pari maakimalaiskuningatarta (tämä on se laji, jota vietiin vastikään Skånesta Britanniaan) sekä keltavatipyydykseen lentänyt kivikkoloiskimalainen”, hän sanoo. ”Eivät kimalaiset siis ole vallan hävinneet.”

Teräksen oman pihan omenapuissa ei kimalaisia ole juuri näkynyt, mutta tarhamehiläisiä kyllä. ”Toisaalta kesämökkimaisemissamme Puumalassa oli viikko sitten kova hyörinä mustikan kukissa. Vaikuttaa siis siltä, että paikallista vaihtelua on.”

Suomen Luonnon Kysy luonnosta -asiantuntijamme Kauri Mikkola on myös nähnyt kimalaisia – ja paljon: ”Ihailin tässä jokin aika sitten, kun Tammisaaren Gullössä muita aikaisemmin kukkiva omenapuu oli yhtä pörinää kimalaisista”, hän raportoi.

”Toisessa tilanteessa kaataessani ruokintalaitteeseen viiniä luulin, että taivaalla menee kummallisia arktisia lintuja. Lopulta selvisi, että ääni tuleekin alaviistosta: kimalaiset pudottivat pionin siitepölyä pörisemällä kukan sisällä. Kyllä niitä on”

Ja lopuksi vielä avustajamme Seppo Parkkisen viesti: ”Palasin juuri muutaman päivän kuvausreissulta Karkkilasta, ja ainakin siellä pelto-, pensas-, kartano- ja mantukimalaisia lensi tavalliseen tapaan myös omenapuilla.”

Hänen mukaansa omenapuita suurempi huolenaihe onkin mustikkasato. ”Yöt ovat olleet kylmiä. Karkkilassakin oli mustikan kukinta-aikaan toukokuun lopulla hallaa”, hän kertoo. ”Metsässä jossa liikuin, ei kukinta kuitenkaan näyttänyt kärsineen.”

Alice Karlsson
toimittaja

Tilaa Suomen Luonto tutustumistarjouksella
kolme numeroa vain 13,90 euroa!

Lintujen rengastaja Tatu Hokkanen
koki ihmeellisiä hetkiä Lemlandin
Lågskärillä, missä lähes kirjaimellisesti
satoi punarintoja kahden päivän ajan.

Kaksi päivää tuuli kaakosta – ja samalla Ahvenanmaahan kuuluvalla Lågskärin kaukaisella ulkosaarella tuli sumuista ja sateista. Siis täydellinen ”tiputuskeli”, niin kuin lintuharrastajat sanovat: sää, jolloin linnut lopettavat muuttolentonsa ja jäävät lepäämään lähimpään mahdolliseen paikkaan, esimerkiksi yksinäiselle saarelle.

”En ole ikinä nähnyt sellaisia punarintojen massoja. Saari oli aivan täynnä niitä hetkessä”, Tatu Hokkanen kertoo haltioituneena Suomen Luonnolle puhelimitse Lågskäriltä.

Hokkanen matkasi linturengastajien suosimalle “Looksille” vaimonsa Marja Hokkasen kanssa lauantai-iltana 21.4., ja punarintoja alkoi “sataa” saarelle samoihin aikoihin.

”Meillä ei olleet välineet vielä edes ihan valmiina, kun punarintoja alkoi laskeutua tänne.”

Hokkanen rengasti kahdessa päivässä, sunnuntaina ja maanantaina (22.-23.4.), ennätykselliset 1500 punarintaa.

”Vaimo tietysti auttoi siinä, irroitteli lintuja verkosta, muuten tuollainen määrä ei kahdessa päivässä olisi mahdollinen”, Hokkanen kertoo.

”Ehdottomasti tuo on ennätys, ainakin minulla, enkä usko, että kukaan tuon enempää on kahdessa päivässä punarintoja Suomessa rengastanut”, Hokkanen kertoo nauraen.

Tatu ja Marja Hokkanen ovat viettäneet 16 perättäistä kevättä Lemlandin kuntaan kuuluvalla Lågskärillä juuri punarintojen muuttohuipun aikana huhtikuun lopussa. Nyt he palaavat mantereelle vapuksi.

”Vähän jää tavallista lyhyemmäksi tällä kertaa reissu”, Hokkanen harmittelee.

Punarinta on Suomessa hyvin yleinen, kaunis pikkulintu, jonka tiksuttelu kuuluu erottamattomana osana lukemattomiin puistoihin ja puutarhoihin. Punarinnat talvehtivat Välimeren ympärillä, esimerkiksi Italiassa, Espanjassa ja jotkut Pohjois-Afrikankin puolella. Rengastusten ohessa Hokkanen löysi saarelta nytkin kaksi punarintaa, jotka olivat saaneet jo aiemmin renkaan jalkaansa Italiassa.

Juha Kauppinen
toimittaja

Lue toukokuun Suomen Luonnosta lisää Tatu Hokkasen seikkailuista lintujen parissa. Kerromme Hokkasen elämäntyöstä, kirjasta, jonka hän on vastikään kirjoittanut Itäisen Suomenlahden saaristolinnustosta.

Tilaa Suomen Luonnon vuosikerta nyt lahjatarjouksena 30 prosentin alennuksella hintaan 51,10 € (norm. 73€)!

”Älä ny ota mitään kuvia. En mää halua mitään kunniaa itelleni ottaa tämmösistä.”

Näin vastusteli Torron kylässä mies, joka on vapaaehtoisesti tehnyt 20 vuotta joka talvi kymmeniä kilometrejä latuja Torronsuolle ja pitänyt ne lisäksi auki kaikkien hiihdellä.

Samaa maata oli toinenkin torrolainen. Hän on puolestaan rakentanut kyläläisten vanhalle näköalakalliolle Torronsuon laitaan hienon maisematornin, laavun, ilmoitustaulun ja käymälän jykevistä harmaahirsistä. Vähän alempana tulorinteessä seisoo lisäksi hänen tekemänsä pirtti, jossa voi vaikka yöpyä.

Torronsuon kansallispuisto perustettiin 1990, mutta se ei käynyt kivuttomasti. Sanelumeininki hiertää yhä kyläläisiä, eikä puiston käyttäjien pyyteetön palvelu miellytä kaikkia. Laduntekijä ja torninrakentaja menettivät muiden ohella maitansa kansallispuistolle, mutteivät he ole lakanneet kunnioittamasta suota. Laduntekijä tekee edelleen latuja ja maisematornin rakentaja kuskaa laavulleen puita ja huolehtii paikan siisteydestä.

Kansallispuistostatuksesta ollaan salaa ylpeitä.

Torronsuolle kannattaa mennä Torron kylän kautta. Niillä on takanaan vuosisatainen kumppanuus, joka jatkuu.

Alice Karlsson
toimittaja

Tilaa Suomen Luonto nyt, ja ehdit saada kotiisi toukokuun 11. päivänä ilmestyvän lehden, jossa on juttu Torronsuosta ja Torron kylästä!

Näin syntyy vihreä välähdys,
joka mainittiin ensi kerran
kirjallisuudessa vuonna 1882,
Jules Vernen teoksessa
Vihreä säde.

Mikkelissä onnistuttiin kuvaamaan vihreä välähdys, harvinainen taivaanilmiö, kertoo Yle.

Mystis-romantisoitu vihreä välähdys syntyy juuri Auringon painuessa horisontin taakse. Ilmiö johtuu siitä, että ilmakehä on eräänlainen prisma, joka hajottaa Auringon valkoisen valon punaiseen, vihreään ja siniseen valoon. Aurinkoja on siis tavallaan kolme, punainen, vihreä ja sininen, mutta koska ilmakehän prisma on niin laimea, pallot ovat päällekkäin miltei tarkalleen toistensa päällä, ja näemme Auringon tavallisesti yhtenä valkoisena pallona.

Vain laskun hetkellä Auringon taika murtuu hetkeksi: punainen Aurinko häviää näkyvistä silmänräpäyksen ennen vihreätä ja sinistä. Silloin, noin parin sekunnin ajan, horisontin yläpuolella näkyy vihreä välähdys, jos olosuhteet ovat oikein ihanteelliset. Tämän välähdys Mikkelissä saatiin tallennettua. (Tässä yhteydessä on jälleen syytä muistuttaa, että Aurinkoa ei missään olosuhteissa saa katsoa paljain silmin tai esimerkiksi noetun lasin läpi. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa kertoo, kuinka Aurinkoa voi tarkkailla turvallisesti.) Periaatteessa vihreän välähdyksen jälkeen näkyy hetken myös sininen välähdys, mutta ilmakehä hävittää sen näkyvistä.

Vihreän välähdyksen romanttista, mystistä olemusta kasvattaa seikka, jota Yle ei kerro uutisessaan: ilmiön kuvasi ensi kerran kirjallisuudessa ranskalainen Jules Verne symbolisessa romaanissaan Le Rayon-vert (Vihreä säde, 1882). Siinä rakastunut nuoripari matkaa pitkin Skotlannin rannikkoa ja haluaa nähdä vihreän välähdyksen. Mutta kun välähdys viimein näkyy, rakastavaiset eivät huomaakaan sitä, vaan katsovat vain toisiaan.

”Vihreän välähdyksen näkijältä ei kuulemma pidä rakkautta puuttuman elämästä”, kertoi taivaanilmiöiden kuvaaja Pekka Parviainen, kun tein vihreästä välähdyksestä juttua Suomen Luontoon 7/2005. Joten oikein hienoa ja rakkaudentäyteistä elämää Mikkelin Ursan puheenjohtaja Aki Taavitsaiselle, joka Ylen uutisen mukaan nyt sai vihreän välähdyksen kuvattua!

Juha Kauppinen
toimittaja

Pekka Parviaisen kuvia ja videoita vihreästä välähdyksestä: www.polarimage.fi

Juttu “Vihreä Aurinko laskee” julkaistiin Suomen Luonnossa 7/2005.

Tilaa Suomen Luonto edullisella tutustumistarjouksella, 13,90 euroa / kolme lehteä!

Tänään on hieno keväinen päivä suuressa osassa maata — sopiva karkauspäivä 2012. Kevään tulo täytyy nähdä. Tekee mieli karata luontoon! Se onnistuikin minulta perheeni kanssa viime viikon lopulla, kun teimme lyhyen matkan Ahvenanmaalle. Lunta on siellä paljon vähemmän kuin Manner-Suomessa, ja osa pelloista on aivan lumettomia.

Gottbyn pelloilla lähellä Maarianhaminaa ruokaili kauniisti lähes 80 laulujoutsenta. Poikani Ahdin mielestä nämä joutsenet olivat myöhemmin loman kivoin juttu, kun opettaja kysyi ekaluokkalaisilta parasta kokemusta. Laulujoutsenet päihittivät siis seitsenvuotiaan mielessä Mariebad-kylpylän vesiliukumäkineen!

Kuva: Antti Halkka

Kevät kai voittaa minkä tahansa. Ja onhan niin, että kylpylöitä on muitakin. Gottbyn laulujoutsenparvi on sen sijaan lintuhavaintojärjestelmä Tiiran (www.tiira.fi) mukaan  näin alkukeväästä Suomen suurin. Muualla päästään korkeintaan Rautjärven 15 laulujoutseneen tai Muonion Kutunivan kymmeneen.

Ahvenanmaa onkin hyvä paikka mennä kevättä hiukan vastaan. Monet linnut ovat jo melko tavallisia esimerkiksi Etelä-Ruotsissa, mutta vasta kolkuttelevat kylmän Suomenniemen portteja. Vai mitä sanotte tästä töyhtöhyyppäkartasta:

Siihen on koottu Norjan, Suomen ja Ruotsin helmikuun töyhtöhyyppähavainnot. Etelä-Ruotsi on jo näiden iloisten kahlaajalintujen kultamaa, mutta Suomeen hyypät eivät ole vielä uskaltautuneet. Viisaita hyyppiä, jos ajattelee viime aikojen lumipyryjä ja vahvaa lumipeitettä. Kartan lähde on http://artportalen.se/fennoscandia_birds.asp# jossa voi ruotsin- ja tai englanninkielisen nimen avulla testata muitakin lajeja.

Ahvenanmaalla oli muuten  nähty jo ensimmäinen leskenlehtikin kukassa. Hyviä kevättalven retkiä kaikille!

Antti Halkka

Lue tänään ilmestyneestä Suomen Luonnosta Jouni Tikkasen susijuttu.

Suomessa elää hiukan enemmän susia kuin viime vuonna tähän aikaan, kertoo tänään ilmestyvä tammikuun Suomen Luonto. Suomessa on nyt 150-165 sutta. Tieto ilmenee lausunnosta, jonka Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos (RKTL) antoi maa- ja metsätalousministeriölle 16. tammikuuta. RKTL:n erikoistutkija Ilpo Kojola vahvistaa Suomen Luonnolle susien määrän ja sen, että niitä on jonkin verran enemmän kuin viime talvena vastaavaan aikaan. Määrä on nyt parikymmentä yksilöä suurempi kuin viime tammikuussa, jolloin susia oli Suomessa RKTL:n arvion mukaan 135-145 yksilöä. Vuonna 2008 alkanut, salametsästyksestä johtunut susikannan romahdus on siis pysähtynyt.

Susilaumoja on RKTL:n mukaan 24, joista kymmenen on Venäjän kanssa yhteisiä. Näiden lisäksi tiedetään 13 varmaa ja kolme epävarmaa susiparia. Susien esiintyminen painottuu Pohjois-Savoon ja Kainuuseen sekä Lounais-Suomeen. Poronhoitoalueella susia ei juurikaan ole. Laumojen ja parien elinalueet näkyvät oheisessa kartassa.

“Se johtuu siitä, että kaatolupapolitiikka on poronhoitoalueella aika liberaalia. Sinänsähän poronhoitoalue olisi sudelle ravintotaloudellinen paratiisi”, sanoo RKTL:n erikoistutkija Ilpo Kojola. Hänen mukaansa itärajan laumoista ja pareista, jotka liikkuvat sekä Suomen että Venäjän puolella, on arvioon laskettu mukaan puolet.

Susien lisääntyminen on tänä talvena herättänyt vahvoja tunteita etenkin Varsinais-Suomessa, jossa on nyt enemmän susia kuin sataan vuoteen. Yläneellä havaittiin ensimmäinen pesintä vuonna 2005. Se on saanut seurakseen laumat Eurajoella ja Huittisten–Kokemäen seudulla.

Yläneen laumaan kuulunut pannoitettu alfa-naaras Auli ammuttiin Pöytyällä taannoin. Paikallisilla metsästäjillä oli lupa yhden häirikkösuden ampumiseen, joka ammuttiin myös. Poliisi tutkii Aulin ampumista törkeänä metsästysrikoksena, kertoo Turun Sanomat.

Jouni Tikkanen
toimittaja

Myös Suomen Luonnon uusi palsta Suora linja kysyy susista!

Tilaa kotiisi Suomen Luonto, luonnonystävän ykköslehti!

Minkki on inha tulokas, mutta minulle se järjesti unohtumattoman elämyksen.

On talvinen päivä Helsingin Vanhankaupunginkoskella. Katselen suvannon pienessä sulassa uivia sinisorsia. Parvessa on parikymmentä lintua, jotka siirtyvät jäälle yksi toisensa jälkeen. Yhtäkkiä vedestä kohoaa kiiltäväturkkinen minkki, joka nappaa lähintä sorsaa kurkusta. Sorsaparvi räpsähtää hajalle, ja osa linnuista tuiskahtaa takaisin veteen.

Minkki sen sijaan kipittää jäätä pitkin määrätietoisesti kohti rantaa raahaten leuoissaan itseään isompaa saalista. Vikkelästi kuin rasvattu salama se katoaa ison koivun juurakon uumeniin.

Sorsaparvi on pian taas koossa. Nyt ne lähtevät yhdessä tuumin katsomaan miten kaverille kävi. Jäälle sataneen lumen päälle jää liuta hauskoja räpylänjälkiä. Sorsat ryhmittyvät koivun alla aukeavan onkalon suuaukolle ja yrittävät ilmiselvästi nähdä mitä sisällä tapahtuu. Ne ääntelevät tuohtuneina kväk, kväk, kväk ja kääntelevät päätään puolelta toiselle. Jonkin ajan kuluttua niiden mielenkiinto sammuu ja ne palaavat jään reunalle yhä vaimeasti jupisten.

Kamera ei ole mukana, mutta tallennan tapahtuman visusti muistiini.

Hauska sattuma on, että tehdessäni lähtöä kohtaan luontokuvaaja Benjam Pöntisen. Pohjanmaalla asuva Benga on Helsingissä käymässä ja tullut Vanhankaupunginkoskelle etsimään, kuinkas muuten, minkkiä. Kerron tietenkin tuoreesta kokemuksestani ja saan kuulla, ettei Benga ole moista kuunaan nähnyt. Hän jää odottamaan minkin paluuta, muttei näe siitä viiksikarvaakaan.

Alice Karlsson
toimittaja

Tilaa Suomen Luonto edulliseen tutustumishintaan
kolme lehteä/ 13,90 euroa (normaalihinta 25,50)!

Suomalaisen Rovio-yhtiön kehittämän Angry Birds -pelin suosio halutaan valjastaa lintujen hyväksi. Uhanalaisia lintuja voi auttaa pelaamalla Angry Birds -peliä Birdlife-lintujensuojelujärjestön ja Angry Birdsin yhdessä julkaisemalla internetsivulla. Lisäksi sivulla pyydetään pelaajia lahjoittamaan rahaa Birdlifen Preventing Extinctions -suojeluohjelmalle (=Sukupuuttojen estäminen).

Suojeluohjelma, jolle Angry Birds antaa nyt tukensa, pyrkii auttamaan äärimmäisen uhanalaisia lintulajeja, joita pelisivulla nimitetään “vihaisimmiksi linnuiksi”, angriest birds. Uusimmalla Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) uhanalaisten eliölajien punaisella listalla on 189 äärimmäisen uhanalaiseksi luokiteltua lintulajia. Listalla on muun muassa eräitä sorsa-, haikara ja kerttuslajeja, mutta ei Suomessa pesiviä lajeja.

Vuonna 2009 julkaistu Angry Birds on esimerkiksi kännyköillä pelattava videopeli, jota on ladattu internetistä satoja miljoonia kertoja. Rovion perustaja ja markkinointijohtaja Peter Vesterbacka esitteli äskettäin julkisesti yhtiön tavoitteita, joihin kuuluu muun muassa nouseminen Disneyn kokoiseksi, kymmenien miljardien arvoiseksi yritykseksi. Roviosta on tarjottu jo kansainvälisesti miljardeja dollareita, mutta yhtiö ei ole lämmennyt ostoyrityksille.

Juha Kauppinen
toimittaja

Tilaa Suomen Luonto vuodeksi nyt erikoishintaan 52 € (norm. 73 €)!