Suomen Luonnon verkkosivu-uudistuksen myötä blogi siirtyy osoitteeseen www.suomenluonto.fi/blogit/
Tätä blogia ei enää päivitetä, mutta vanhat blogipostaukset jäävät tähän osoitteeseen.
Annakaisa, verkkotuottaja / Suomen Luonto
Talvivaaran kipsisakka-altaan vuodon jälkeisinä viikkoina on
muun muassa koetettu määritellä, kuinka pahasta
onnettomuudesta oli kyse. Tarkoitus on hyvä,
asiathan pitää suhteuttaa. Mutta kun koetetaan
verrata Talvivaaraa Fukushimaan, ollaan hakoteillä.
Kulisseissa selvitellään kiivaasti tällä hetkellä kahta asiaa: saiko Talvivaaran kipsisakka-altaaseen varastoida vettä, ja jos ei saanut, kenen syytä on, että sinne varastoitiin vettä. Tai no, syyhän oli tietysti toiminnanharjoittajan, siis Talvivaaran. Mutta oliko Talvivaaran lupa löperö (Pohjois-Suomen aluehallintoviraston syytä) vai valvottiinko sitä löperösti (Kainuun ely-keskuksen syytä)?
Tätä puntaroidessa piirretään suuntaviivoja pari vuotta sitten uusitulle ympäristöhallinnollemme. Talvivaarasta tullee tätä kautta väistämättä ennakkotapaus, johon tulevia vuotoja ja päästöjä ja niiden syyllisyyksiä tullaan vertaamaan.
*
Tutkintojen etenemistä odotellessa on syytä koettaa hahmottaa ja suhteuttaa, mistä Talvivaaran onnettomuudessa oikeastaan oli kyse.
Ensinnäkin kipsisakka-altaan vuodon vertaaminen maailmanhistorian suuriin ympäristökatastrofeihin, kuten Tšernobyliin, Fukushimaan, Three Mile Islandiin, Minamataan jne., on absurdia ja tarpeetonta.
Talvivaaran vuoto on modernin maailman ympäristöonnettomuus: jos se olisi tapahtunut 30 vuotta sitten, sitä ei olisi noteerattu kenties lainkaan. Mikäli osoittautuu, että kipsisakka-altaaseen ei olisi saanut varastoida vettä (kuten nyt vahvasti näyttää), Talvivaara vertautuu ennemmin Lokapoikien sikailuihin kuin Fukushimaan: silloin se olisi tahallinen ympäristörikos, jossa leväperäisen toiminnan vuoksi olisi aiheutettu tahallisesti merkittävä vesistöpäästö.
Koska onnettomuus ei tapahtunut Vantaanjoen äärellä (niin kuin Lokapoikien päästö), vaan Kainuun korvessa, onnettomuus on myös äärimmäisen altis kaikenlaiselle irvailulle ja vähättelylle, jota on kuultu arvovaltaistenkin tahojen suusta. On muistutettu, että Talvivaaran vuodossa ei kuollut ihmisiä. Muun muassa tällä argumentilla perustellen on oltu sitä mieltä, että Talvivaaran kupeessa suurimman päästön aiheutti media.
Tälle ajattelulle löytyy varmasti kannattajiakin: luonnolla ei ole väliä, ympäristöllä ei ole väliä, tärkeintä ovat elinkeinot. Ne ovat niin tärkeitä, että lorahdukset sitä ja tätä kuuluvat asiaan.
Talvivaaran vuodon aikainen vellonta on kuitenkin osoittanut, että suuri osa suomalaisista ei enää ajattele näin. Lisäksi ääri-ihmiskeskeinen maailmankatsomus (jossa vain ihmisuhrit lasketaan) on ongelmallinen siksi, että Euroopan unionin ja Suomen lainsäädäntöä on mennyt vuosikymmen nimenomaan voimallisesti haluttu ja pyritty kehittämään suuntaan, jossa ympäristöä ja luontoa ei saa pilata. Jossa ympäristön suojelu on arvo sinänsä.
Kyse on isoista yhteiskunnallisista virtauksista, ajattelutavan muutoksesta, joka on käynnissä ja oikeastaan suurelta osin tapahtunut jo.
*
Uudelle ajattelulle antaa pohjan EU:n vesipuitedirektiivi vuodelta 2000. Sen sisältö on siirretty osaksi myös Suomen lakia: on synnytetty laki vesienhoidon järjestämisestä (2004) ja joukko muita lakeja ja lakimuutoksia ja päätöksiä, joiden linja on selvä:
Tavoitteena on estää vesien tilan huononemista. Itse asiassa tavoitteena on parantaa vesien tilaa Euroopan unionin alueella, myös Suomessa. Lisäksi tavoitteena on tehostaa vesiensuojelua. Sitä varten on olemassa listat vesistöille haitallisista ja vaarallisista aineista, joita saa olla vain tietty määrä vesissä. Listoilla ovat esimerkiksi nikkeli ja kadmium, joiden laatunormiarvot ovat vuosien varrella ylittyneet Talvivaaran läheisissä järvissä useita kertoja.
Tämä on Suomen lakia, ei mielipide.
Se, kuinka lakia luetaan Talvivaaran kohdalla, tullaan luultavasti kuulemaan tulevaisuudessa: onko Talvivaara pilannut vesiä, heikentänyt niitä, onko tämä ollut niin vakavaa, että lakia on rikottu? Toistaiseksi voidaan sanoa vain, että lain henki on selvä, eikä Talvivaaran toiminta missään tapauksessa noudata sitä.
Odotettavissa on kuitenkin, että Talvivaara ei tule myöntämään suoraan pilanneensa ympäristöä tai heikentäneensä vesien tilaa oleellisesti.
Yhteiskunnan on tehtävä tämä arviointi. Talvivaaran tapausta ei saa jättää tältä osin kesken.
Samalla selvitellään todennäköisesti vuosia kestävissä oikeudenkäynneissä, kuinka laajalla alueella Talvivaara on aiheuttanut vahinkoa kiinteistöille.
*
Summa summarum: menneiden viikkojen keskustelun perusteella vaikuttaa siltä, että valtaosa suomalaisista ei halua Talvivaaran vuodon kaltaisia tapahtumia Suomeen.
Vaikuttaa siltä, että myöskään lain silmin katsottuna Talvivaaran vuodon kaltaisia tapahtumia ei haluta Suomeen.
Talvivaaran päästö ei tule aiheuttamaan säteilyhaittoja Aasiassa. Se ei voi siksi vertautua Tšernobyliin tai Fukushimaan. Mutta vuoto, ja tulevat mahdolliset päästöt ja Talvivaaran ”normaalin” toiminnan aiheuttama kuormitus, voivat pilata vesistöjä pitkällä matkalla Oulujärven ja Vuoksen suunnissa. Uhattuna ovat esimerkiksi Nurmijoen ja Tuhkajoen luontaiset taimenkannat. Jos kadmium tai muut haitta-aineet tappavat planktonia, tämä heijastuu suoraan kalakantoihin heikentävästi.
Näin ei saa tapahtua.
Näin ei saa tapahtua, koska suomalaiset eivät tykkää siitä, että näin tapahtuu. Vaikuttaa siltä, että näin ei saa tapahtua myöskään lain silmissä.
*
Ihminen haluaa säästää asioita. Hän haluaa säästää puuauton, jolla hän leikki lapsena, hän haluaa säästää Unescon maailmanperintökohteena suojellun hökötyksen jossain viidakossa. Hän haluaa säästää Suomen puhtaita vesiä.
Tätä halua säästää asioita voi pitää sivistyksenä. Kun suomalaiset ovat (lähes) yhteen ääneen sanoneet, että Talvivaaran vuodon kaltaista ympäristösikailua ei saa tapahtua Suomessa, se on yksinkertaisesti sivistystä. Suomalaiset sanovat viimein ääneen sen, mitä ovat vähintään alitajuisesti ajatelleet jo pitkään.
Otamme ulkomailla reissatessamme mieluusti vastaan kehuja puhtaasta luonnostamme. Taannoin kokoontunut maabrändityöryhmäkin tuli munkinkammiostaan ulos kädessään johtopäätös, jonka mukaan Suomen kannattaisi ehkä jopa ennen kaikkea pitää huolta puhtaasta luonnostaan. Puhdas luonto on meille itsestäänselvyys.
Luonto vain ei säily puhtaana, jos sitä ei aktiivisesti säilytetä. Tämän ymmärtää yhä suurempi osa suomalaisista. Näin voi tulkita Talvivaarasta seuranneen laajan pöyristyksen.
Ei tarvitse olla kyse siitä, saako kaivoksia olla. Tai siitä, pitäisikö Talvivaara sulkea. Kyse on siitä, millä ehdoin kaivokset toimivat, millä ehdoin ne toimivat Suomessa.
Yleinen mielipide vaikuttaisi nyt olevan vahvasti sitä mieltä, että Talvivaaralta ja muilta kaivoksilta vaaditaan vastuullista toimintaa. Tämä tarkoittaa automaattisesti esimerkiksi kunnollisia satsauksia vesistön- ja ympäristönsuojeluun – siis myös tarvittaviin kunnollisiin (ja joskus kalliisiinkin) laitteisiin.
Tämä kaikki on oleellista, ei se, oliko Talvivaaran vuoto jollain keinotekoisilla mittareilla pahempi vai parempi tapahtuma kuin Tšernobylin onnettomuus.
Juha Kauppinen
toimittaja
• Talvivaaran kipsisakka-altaita on kaksi. Suomen Luonto kysyi, miksi Kainuun ely-keskus rajoittaa myös uudemman kipsisakka-altaan (sakka-allas 2) käyttöä.
• Selvisi, että kipsisakka-allas 2 on saattanut vaurioitua toisen altaan vuodosta, joka meni sen sivuitse.
• Allas kaksi tyhjennetään nyt vedestä jota oli siellä ehkä kaksi miljoonaa kuutiometriä. Allas täytettiin piripintaan ykkösaltaan vuodosta. Metalleista saastunut vesi siirretään nyt avolouhokseen
Talvivaarassa vuosi kipsisakka-altaista vanhempi eli ykkösallas. Kuten kuvasta alla näkyy, vieressä on toinen allas, jonka vuodoista tai tilanteesta ei ole kerrottu. Vuotanut allas on kuvassa ylhäällä. Sen sinisellä värjätty lohko 1. petti. Alemmassa altaassa on kolme lohkoa. Lausunnossaan metallitehtaan käynnistämisestä Kainuun ely-keskus pitää “turvalliseksi todettuna” vain yhtä niistä (kuvassa vasemmalla alhaalla oleva lohko eli lohko 4.).
Kipsisakka-altaat. Päävuoto meni kuvassa oikealta alas kakkosaltaan laitaa tekstin uraanialtaat-suuntaan (en tiedä onko niitä rakennettu, toisessa piirroksessa kohdalla lukee ”tehtaan vesiallas”).
Kainuun ely:n patoturvallisuuden ylitarkastaja Heli Nurmi, miksi haluatte että kipsisakkaa varastoidaan toisessakin kipsisakka-altaassa vain yhteen kolmesta lohkosta?
”Vuotovesi on vaikuttanut altaaseen.”
Onko siis tullut eroosiota?
”Jotain tällaista.”
Millainen on Talvivaaran altaiden turvallisuus nyt patoturvallisuuden kannalta?
”Sakka-allas 2 on nyt ensimmäisenä tutkittava allas. Mitä sille on tapahtunut.”
Lehtikuvissa (kuten alla) näkyy, että kakkosallas on täynnä ja että siihen pumpataan vuotoliuosta. Vuotovesi nuolee altaan vallia.
Talvivaaran vuotoa 9.11. 2012. Oikealla näkyy kakkosallas, jonka reunavallissa ykkösaltaan vuoto virtaa. Vesi on altaassa korkealla. Kuva Pekka Moliis / Lehtikuva
Heli Nurmi, kakkosallas oli lehtikuvien mukaan onnettomuuden jälkeen melko täynnä, kun sinne pumpattiin myös vuotovettä, oliko näin?
“Otettiin paljon. Oli lopuksi HW-tasossa (ylävesitasossa)”
Paljonko on kakkosaltaan tilavuus?
Nurmi plaraa papereitaan.
”Kakkosaltaan kolme lohkoa ovat yhteensä reilut 30 hehtaaria. Tilavuus on siis kolme tai tarkemmin ottaen 2,5 miljoonaa kuutiometriä.”
Osa kakkosaltaan tilavuudesta on kipsisakkaa ”on siinä kipsisakkaakin”, mutta enimmäkseen vettä (oikeastaan kemikaaliliuosta). Missä vesi nyt on? Heli Nurmi kertoo, että vesi siirretään nyt sekä ykkös- että kakkosaltaasta avolouhokseen.
Kuinka paljon siellä (avolouhoksessa) saa varastoida vettä?
”Se selviää ensi viikolla kun asiasta annetaan päätös.”
Avolouhokseen menee siis myös kipsisakka-allas ykköseen jäänyt vesi. Kipsisakka-allas ykköstä korotettiin ennen onnettomuutta Heli Nurmen mukaan pari kolme metriä (harjakorkeudesta 223,5–225 mpy korkeuteen 228 metriä). Altaan välivalleja ei Nurmen mukaan korotettu, joten vesi pääsi vuotamaan niiden paljastumiseen asti koko alalta. Altaan koko on 69 hehtaaria, joten korotuksessa tuli tilavuutta lisää ainankin pari miljoonaa kuutiometriä.
Aivan täynnä allas ei onnettomuuden alkaessa ollut.
Heli Nurmi, kuinka paljon (ykkös)altaan vuodon riskiksi arvioitiin?
”Jos kokonaan tyhjenee, laskimme, että menee miljoona kuutiometriä.”
Jään miettimään Nurmen tietoa kakkosaltaasta. Jos kakkosallaskin on vaurioitunut, paljon suurempi onnettomuus on saattanut olla mahdollinen, koska jo sen yhden lohkon pettäminen olisi tuonut vuotoon lähes saman verran lisää.
Ensi viikolla siis selviää, paljonko vettä aiotaan varastoida avolouhokseen. Happaman ja raskasmetallipitoisen veden varastointi sinne on aikaisemmin herättänyt kysymyksiä, koska sen vuotaminen ympäristöön on sitä todennäköisempää mitä enemmän ja mitä korkeammalle sitä on varastoituna louhokseen. Luonnonsuojeluliitto tiedotti tänään Rysäpuron veden louhoksesta itään muuttuneen happamaksi.
Antti Halkka
toimituspäällikkö
Suomen Luonto
Talviraara on väittänyt tämän vuoden sateita ”historiallisiksi”. Sotkamossa on satanut paljon tänä vuonna, mutta vastaavasti satoi vuonna 2004. Kahdeksan vuotta ei riitä historian pituudeksi riskienhallinnassa.
Talvivaara haluaa laittaa katastrofinsa sateen piikkiin. Tutkimme, onko väite vedenpitävä.
Talvivaaran kahden toimitusjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan mukaan sade olisi syy Talvivaaran saastevuotoon.
”Perussyy (ongelmiin) on sää ja sadeolosuhteet. Viimeiseen sataan vuoteen ei ole saatu näin suuria sateita”, Talvivaaran hallituksen puheenjohtaja Tapani Järvinen sanoi Iltalehdessä. Kauppalehden mukaan uusi toimitusjohtaja Pekka Perä mainitsi puolestaan [tiedotustilaisuudessa] pariinkin otteeseen, että [Perän mukaan] yli sataan vuoteen runsaimmat sateet käynnistivät tapahtumasarjan. Pörssitiedotteessa toimitusjohtaja Harri Natunen puhui sateista näin:
Olen tyytyväinen raportoidessani myönteisestä kehityksestä, mutta samanaikaisesti vesienhallinnan haasteet ovat jatkuneet ja niillä on ollut vaikutusta metallintuotantoon. Historiallisen runsaat sateet ovat jatkuneet Sotkamon kaivoksella keväästä asti, ja kesäkuukausina sademäärä ylitti pitkän aikavälin keskiarvon 50-100 prosentilla.
Marraskuun kahdeksantena julkaistun Talvivaaran Kaivososakeyhtiö Oyj:n osavuosikatsauksen mukaan “historiallisen runsaat sateet ovat pitkittäneet vesienhallinnan haasteita Sotkamon kaivoksella. Tammi-syyskuussa sademäärä alueella oli 710 mm, mikä ylittää 489 mm:n pitkän aikavälin keskiarvon 45 prosentilla.”
Kuinka on tilastojen mukaan? Ilmatieteen laitoksen ainoa toimiva pitkäaikainen sadeasema Sotkamossa on Sotkamo Saviaho. Suomen Luonto pyysi Ilmatieteen laitokselta sen sadetiedot.
Siellä satoi tammi-syyskuussa tosiaan 710 milliä. Tammi-syyskuussa 2004 asema mittasi peräti 716,7 milliä, mikä on seitsemän milliä enemmän kuin vuoden 2012 historiallinen sade. Entäpä kesäsade? Vuonna 2012 kesä elokuun sade oli Sotkamossa 375,6 milliä, vuonna 2004 390,6 milliä ja vuonna 1981 380,1 milliä.
Sotkamossa on siten aika äskettäin ollut kaksi vuoden 2012 kesää sateisempaa kesää. Vuosi 2004 oli puolestaan osavuosikatsauksen mainitseman tammi-syyskuun sadannan viime vuosien (saimme tilastot vuodesta 1967) ennätysvuosi.
Vuosi 2012 on toki yksi sateisimmista pitkään aikaan. Mutta vuonna 2004 satoi saman verran kuin nyt. Silloin tehtiin jo kaivoksen ympäristövaikutusten arviointia.
Vuoden 2012 tason sateeseen varautumisen pitäisi olla yhtiölle aivan normaalia riskienhallintaa niin kuin ydinvoimalakin varautuu poikkeuksellisiin veden korkeuksiin. Patorakenteilta (myös jätepadoilta) tätä edellyttää jo lainsäädäntö. Vesistöpadon mitoitustulvana käytetään patoturvallisuusasetuksen mukaan tulvaa, joka esiintyy 1-luokan padolla 0,02 – 0,01 prosentin todennäköisyydellä eli keskimäärin kerran 5 000 – 10 000 vuodessa ja 2-luokan padolla 0,2 – 0,1 prosentin todennäköisyydellä eli keskimäärin kerran 500 – 1 000 vuodessa.
Siinä on hieno laki, josta ympäristölainsäädäntökin voisi ottaa oppia. Kahdeksan vuotta ei riitä historian pituudeksi riskienhallinnassa.
Antti Halkka, toimituspäällikkö, Suomen Luonto
Alla on ainutlaatuista videokuvaa helikopterilennosta Ylä-Lumijärven eteläpäästä, kaivospiirin ulkopuolelta. Videon kuvasi viime lauantaina iltapäivällä terveytensä riskeeraten paikallinen asukas Mauri Hyvönen.
Kalkki on vaarallista ihmiselle: se aiheuttaa kemikaalikortin mukaan esimerkiksi ”hengenahdistusta, ihovaurioita” ja silmiin joutuessaan ”näön sumentumista ja vakavia syövytysvaurioita”.
Talvivaaran kaivosyhtiö pyrkii neutraloimaan raskasmetallia sisältäviä happamia vesiä pudottamalla maastoon poltettua kalkkia.
Katso Hyvösen ottamia kuvia ja lue kommentteja kalkin pudotuksesta aiemmasta postauksestamme.
Talvivaara kertoo Suomen Luonnolle, että se on informoinut Kainuun ely-keskusta toiminnasta sekä kertonut esimerkiksi metsästysseuroille, että nämä eivät menisi kalkituille alueille.
Juha Kauppinen
toimittaja
Talvivaaran vuoden yhdeksi mahdolliseksi syyksi on ehdotettu veden varastointia kipsisakka-altaaseen. Vettä oli tämän dokumentin mukaan pumpattu altaaseen jo lokakuussa 800 000 kuutiometriä. Veden lisääminen vaikuttaa periaatteessa kahdella tavalla: se lisää painetta jo sinällään (800 000 tonnilla) ja tekee samalla sisällön enemmän juoksevaksi sitkaamman sakan sijaan.
Suomen Luonto on nyt löytänyt edelliseen allasvuotoon liittyviä dokumentteja, joiden mukaan sekä Talvivaara-yhtiö että Kainuun ely-keskus tiesivät aikaisemman kokemuksensa perusteella veden lisäämisen altaaseen olevan vaarallista. Altaassa sattui vakava vuoto myös maaliskuussa 2010. Kainuun ely-keskus tiedusteli tuolloin Talvivaara Sotkamo Oy:ltä vuodon syytä.
“Tilannetta on pahentanut se, että vauriokohdassa ei ollut lainkaan tehtaan alitelietettä, vaan pelkkää varastoitua vettä”, yhtiö toteaa entisen ympäristöpäälikkö Heikki Kovalaisen allekirjoittamassa virallisessa selityksessä.
Ilmeisesti Kainuun ely on pyytänyt vastausta erikseen kysymykseen: “Miten vastaava tapahtuma estetään jatkossa?”
“Allasta ei käytetä veden varastotilana”, vastaa yhtiö yhtenä kolmesta turvallisuutta parantavasta toimesta.
Näin sekä Talvivaara että Kainuun ely-keskus tiesivät jo kesäkuussa 2010, että altaassa ei tulisi varastoida vettä ja yhtiö oli esittänyt varastoinnista pitäytymisen keinona estää allasturma jatkossa.
Antti Halkka
toimituspäällikkö
Gotlannin Ajvidessä ja Iressä 5000 vuotta eläneillä hylkeenpyytäjillä ei luulisi olevan paljoa tekemistä nykyisten suomalaisten kanssa. Kivikauden gotlantilaisten asukkaiden geenien yhtäläisyyksiä nykyeurooppalaisiin Science-lehdessä äskettäin selvittänyt tutkimusryhmä kuitenkin huomasi, että nykysuomalaisten perimä on lähellä näitä metsästäjä-keräilijöitä. Yhden tutkimuksessa käytetyn menetelmän mukaan olemme heitä kaikkein lähimpänä; hiukan kauempana muinaisista gotlantilaisista olivat venäläiset ja Orkneyn saaren
asukkaat. Ylipäänsä pyyntiväestön sukulaisuus suuntautui Pohjois-Eurooppaan. Mutta nykysuomalaiset muistuttivat selvimmin muinaista pyyntiväestöä, joka saalisti grönlanninhyljettä, norppaa, turskaa, silakkaa ja vesilintuja.
Gotlannin Ajviden tärkein pyydetty kala oli turska. Kuva: Wikimedia Commons.
Jännittäväksi tutkimuksen tekee se, että suunnilleen samaan aikaan länsi-Ruotsissa maatalousyhteisössä eläneen naisen geenit poikkesivat täysin gotlantilaisten metsästäjien geeneistä (tutkitun nuoren naisen 5000 vuotta vanha megaliittihauta on Gökhemissä lähellä kurjistaan kuulua Hornborgajärveä). Naiset geenit eivät muistuta nykysuomalaisia, vaan löysivät parhaat vastineensa aivan eri suunnasta, Etelä-Euroopasta.
Tutkijoiden päätelmä on, että maanviljelijät ehkä saapuivat etelästä tapoineen ja geeneineen. Metsästäjä-keräilijäyhteisö ei siten Ruotsissa vain matkinut uusia tapoja jäädä paikalleen maataloutta harjoittamaan. Suomessa sen sijaan vanhan väestön geenit säilyivät syystä tai toisesta Ruotsia paremmin.
Yleensä tällaisissa muinaisen perimän tutkimuksissa on käytetty mitokondrioiden tai Y-kromosomin geenejä. Uusi tutkimus oli siitä mullistava, että siinä käytettiin koko genomia. Vertailuaineisto on valmiina kansainvälisissä geenikartoitushankkeissa, joissa on mukana suomalaisiakin. Koska tällainen tutkimus on vaikeaa ja kallista, on tutkittu aineisto toistaiseksi melko suppea.
Tutkimuksen voitto oli, että näin vanhoista luista saatiin suuri osa (useita prosentteja) perintötekijöistä vielä analysoitua. Sciencen mukaan kyseessä on tutkimustekniikan läpimurto, jonka avulla Euroopan asutushistoria ja maanviljelyn leviäminen tunnetaan kymmenen lähivuoden kuluttua paljon nykyistä paremmin.
Suomalaisten perintötekijöiden etäisyys muuhun Eurooppaan tunnetaan jo ennestään. Uutta on, että geenimme muistuttavat muinaisen pyyntikulttuurin väen geenejä näin paljon. Ilmeisesti maahamme ei ole tullut kovin paljoa uutta asutusta ainakaan Länsi-Euroopan suunnasta. Niin perimässämme on säilynyt vahva muisto tuhansien vuosien takaisesta pyyntikulttuurin väestöstä.
Tutkimus tehtiin ruotsalais-tanskalaisena yhteystyönä, ja siinä olivat mukana muun muassa Upsalan ja Tukholman yliopistot. Jälkimmäistä edusti ahvenanmaalaistaustainen, Turussa ja Tulholmassa opiskellut Jan Storå, joten yksi suomalainenkin oli uusia latuja aukovassa työssä mukana. Tunnen Jan Storån vanhastaan. Kun kysyn häneltä uuden tutkimuksen merkitysestä hän toki vähättelee suomalaiseen tapaan omaa osuuttaan, mutta totetaa, että viljelykulttuurin edustajan erilaiset geenit kertovat ihmisten liikkuvuudesta esihistoriallisena aikana. Ihmiset ovat siis ehkä liikkuneet luultua enemmän eivätkä kulttuurit vain levinneet kontaktien kautta.
Koska olen tutkinutkin hylkeitä, on hauska olla hiukan samaa porukkaa kuin muinainen Itämeren pyyntiväestö (sinänsä minusta Suomeen mahtuu monenlaista väkeä). Grönlanninhylje on hävinnyt Itämereltä, mutta sitä pyytäneillä ihmisillä on hauska ja ajatuksia herättävä yhteys suomalaisiin.
Antti Halkka, Suomen Luonto
Jan Storån tutkimuksen mukaan grönlanninhylkeellä oli aikanaan Itämerellä lisääntyvä kanta.
Kuva: Wikimedia Commons.
Helsingin yliopisto luopuu Luonnontieteellisestä keskusmuseosta. Tutkimustoiminta museossa lakkaa ja kasvitieteelliset puutarhatkin ehkä suljetaan niin kuin monessa maakuntayliopistoissa on jo päätetty.
Tämä ei ole pilaa, vaan tämänsuuntaisia uudistuksia ehdottaa tänään julkistettu yliopiston reformiryhmän mietintö. Sen mukaan:
Rahoituksen vähentyessä radikaalisti on luonnontieteellisen keskusmuseon toiminta-ajatus mietittävä kokonaisuudessaan uudelleen. Erityisesti on selvitettävä sen tutkimustoiminnan, kasvitieteellisten puutarhojen ja maamme ainoan tieteellisiä ajoituksia tekevän ajoituslaboratorion asema.
Työryhmä mietti tämän jo ja ehdottaa, että:
* yliopisto aloittaa neuvottelut opetus- ja kulttuuriministeriön sekä ympäristöministeriön kanssa kansalliskirjaston ja luonnontieteellisen keskusmuseon irrottamiseksi yliopistosta ministeriöiden alaisiksi erillisiksi tilivirastoiksi niin, että yliopistolle tarpeellisten palvelujen saaminen turvataan.
* luonnontieteellisen keskusmuseon tutkimustoiminta siirretään asianomaisille laitoksille
Suomen Luonnon lukijat ovat saaneet nauttia Luonnontieteellisen keskusmuseon asiantuntemuksesta lehtemme jokseenkin joka numerossa. Esimerkiksi uusimmassa lehdessä on museon lintuasiantuntijan Willam Velmalan hieno artikkeli sepelkyyhkystä ja museomestari Jaakko Kullberg on lehtemmekin käyttämä hyönteisasiantuntija. Museosta ovat peräisin myös vaikkapa rengaslöytökartat ja lintuatlastiedot. Se on Suomen luontotiedon aarreaitta, joka jatkuvasti seuraa luontomme muutoksia.
Museon miljoonien näytteiden kokoelmat ovat kansalliskokoelmia ja palvelevat maan biologista sekä geologista tutkimusta, opetusta ja tieteellistä sivistystä.
Reformityöryhmä oli oikeasti säästötyöryhmä, joka etsi säästöjä, mistä löytää. Syynä on maamme hallitus. Yliopistojen toimintamenoja supistettiin hallitusohjelmassa kymmenillä miljoonilla euroilla, ja vastikään kehysriihessä päätettiin jäädyttää vuodeksi niin sanottu yliopistoindeksi, joka muuten lisää yliopistojen rahoitusta inflaation ja palkkakehityksen mukaan.
Miksi työryhmä haluaa säästää juuri luonnontieteellisen tiedon keräämisestä? Vastaus löytynee ryhmän kokoonpanosta. Siinä ei biologeja ole.
Reformiryhmää johti vararehtori, fennougristikko Ulla-Maija Forsberg ja sen jäseninä toimivat tohtorikoulutettava Arto Aniluoto, maantieteen professori (emer.) Mauno Kosonen, eläinlääketieteen professori (emer.) Hannu Saloniemi, ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen ja molekyylibiologian professori Eero Vuorio.
Reformiryhmän kuudesta jäsenestä kaksi on aktiivisia kokoomuslaisia. Arto Aniluoto on kansallisten jatko-opiskelijoiden hallituksessa ja Teija Tiilikainen ollut muun muassa Ilkka Kanervan ja Alexander Stubbin valtiosihteerinä. Kun reformiryhmällä on kokoomusleima, niin löytyiskö kokoomuksesta Luonnontieteellisen museon puolustajia? Avainasemassa on myös SDP ja sen opetusministeri Jukka Gustafsson. Tämä totesi hiljattain, ettei ”sivistysyliopisto ei pyri taloudellisen tuloksen kasvattamiseen vaan sen tehtävä on palvella tieteellisiä arvoja, objektiivisuutta ja puolueettomuutta, tietoa ja totuutta”.
Luonnontieteellinen keskusmuseo on nykyisellään Helsingin yliopiston tärkeä linkki yhteiskuntaan. Viestinnän ammattilaisiakaan ei ollut reformityöryhmässä, ja se näkyy työn tuloksessa. Varmastikin on ollut myös kiire, sillä ryhmällä oli aikaa vain nelisen kuukautta.
Jos museo rampautetaan, suomalaisen luonnon kehitysuunnat jäävät enenevästi hämärän peittoon. Tämä olisi vakavaa näin ilmastonmuutoksen vuosisadalla. Valtion ja Helsingin yliopiston tulisikin nyt huolehtia museosta niin, että sen tutkimus- ja palvelutoiminta säilyy.
Antti Halkka
toimituspäällikkö
KULUNUT SYKSY on ollut poikkeavan lämmin, ja samaan aikaan sanomalehtien lukija on saanut eteensä yhä enemmän huolestuttavia ilmastouutisia. Tehdäänpä vaikka haku Helsingin Sanomien nettisivuille sanalla “ilmastonmuutos”:
Ilmastonmuutos uhkaa hävittää metsäjänikset Etelä-Suomesta (HS 12.11.)
YK: Viime vuodet ovat olleet ennätysmäisen lämpimiä (HS 29.11.)
Luonnosta riippuvaisten elinkeinojen sopeuduttava ilmastonmuutokseen (HS 29.11.)
Kaakao kärsii ilmaston lämpenemisestä (HS 2.12.)
Ilmastonmuutos uhkaa gorilloja (HS 4.12.)
HAKU SANALLA “climate change” brittilehti Guardianin nettisivuille tuottaa jokseenkin yhtä synkkiä otsikoita:
Intia vaimensi Euroopan toiveet uudesta ilmastosopimuksesta (Guardian 6.12.)
Durbanin neuvottelut eivät todennäköisesti johda uuteen ilmastosopimukseen (Guardian 6.12.)
Yleisön tuki ilmastonmuutosta ehkäiseville toimille laskenut dramaattisesti (Guardian 7.12.)
Syy äkkinäiseen uutistulvaan näkyykin tässä: Kioton sopimus on umpeutumassa, ja Etelä-Afrikan Durbanissa käydään juuri nyt ilmastoneuvotteluja uuden sopimuksen saamiseksi. Vaikka edellä mainitut uutiset perustuvat varmasti päteviin arvioihin, on myös niin, että ilmastoneuvottelujen alla kaikenlaisista ilmastouutisista on tapana tulla ajankohtaisia.
SUOMEN LUONNONSUOJELULIITON ilmastovastaava Venla Virkamäki on seurannut neuvotteluja tiiviisti, ja hänen viestinsä on tavanomainen: EU ja pienet saarivaltiot painostavat, mutta Yhdysvallat jarruttaa, ja Japani, Venäjä ja Kanada katselevat hommaa kokonaan sivusta. Kehittyvistä maista Kiina on kuitenkin tietyin ehdoin valmis sitovaan sopimukseen, ja etanolivaltio Brasilia puoltaa yhdessä EU:n kanssa globaalia, kaikkia sitovaa sopimusta. Intia sen sijaan haluaa sen sitovan ainoastaan teollisuusmaita. Kokonaisuudessaan toiveet sopimuksen saamiseksi ovat heikot.
Kovin tuttua ja kovin epätoivoista. Samaan aikaan valkoisen talviturkin saaneet metsäjänikset juoksevat Etelä-Suomen metsissä pakoon kettua ja metsästäjää. Maa on musta ja jäniksen turkki loistaa kuin huomioliivi.
Jouni Tikkanen
toimittaja
Sain idean Etelä-Savossa. Paikalliset vesiensuojelu-aktiivit kertoivat sekä Hirvensalmella että Haukivuorella, että viimeisen vuoden aika-na maaseudun ihmiset ovat toden teolla heränneet vastusta-maan turvetuotantoa.
Jotta olisin hahmottanut, missä muualla kuin Etelä-Savossa kansalaiset ovat liikkeellä, soitin Vaasan hallinto-oikeuteen sekä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Pyysin kertomaan, miltä paikkakunnilla ja minkä soi-den ympäristöluvista on valitettu kesästä 2010 lähtien. Sekä Helsingistä että Vaasasta sanottiin, että kysymys on rajattava Vapon ympäristölupiin, jotta etsintä on mitenkään mahdollista. Se sopi hyvin, koska Vapon mark-kinaosuus Suomen turvetuotannosta on 80 prosenttia. Saisin hyvän yleiskuvan.
Kun vastaukset tipahtivat sähköpostiini, panin paikkakunnat Suomen kartalle mustina pisteinä. Sitten siirryin kiireellisempiin asioihin. Jokin jäi kuitenkin vaivaamaan.
Viime torstaina sen tajusin: Olin saanut vastaukset muodossa: “Vaasan hallinto-oikeuteen saapuneet Vapo Oy:n turvetuotannon ympäristölupa-asiat 1.6.2010–30.9.2011″. Lehti oli jo ehtinyt painoon, mutta älysin, että kansalaisten lisäksi valittajana saattoi olla tietenkin Vapo itse. Suoranaista virhettä lehteen kirjoittamassani kuvatekstissä ei ole, mutta asiayhteys panee tulkitsemaan kuvaa niin, että kartalla ovat kansalaisten tekemät valitukset. Niin kai ajattelin itsekin. Perjantaina kirjoitin Suomen Luonnon nettisivuille uutisen, jossa kerroin asian paremmin.
Soitin siis uudelleen kummankin oikeuden kirjaamoon ja sain selville, että Vaasan hallinto-oikeuteen tulleista Vapoa koskevista valituksista noin neljäsosa oli Vapon itsensä tekemiä. Niin usein yhtiö on ollut tyytymätön aluehallintoviraston päätökseen. Mitä se kertoo? Että Suomen ympäristö-viranomaisilla on vielä muutama hammas jäljellä. Korkeimmassa hallinto-oikeudessa tapauksia oli vähemmän, mutta siellä yli puolessa tapauksista, eli 11 suon ympäristöluvassa, valittajana oli Vapo itse. Mitä se kertoo? Että valtionyhtiöllä riittää resursseja valittaa pidemmälle kuin kansalaisella.
Kysyin kummankin oikeuden kirjaamosta, onko turvetuotannon ympäristöluvista tehtyjen valitusten määrä lisääntynyt. Vaasassa oli. 2005–2009 valituksia tuli alle sata, mutta viime vuonna 119 ja tänä vuonna viime torstaihin mennessä 111. Korkeimman oikeuden tilastoissa näkyi suuri valituspiikki vuonna 2009, mutta sitten oli ollut hiljaisempaa. Ehkä asialla oli silloinkin Vapo itse?
Vaikka valitukset Vaasassa olivat lisääntyneet, mietin, oliko niiden määrä yksinkertaisesti kasvanut samassa suhteessa haettujen ympäristölupien kanssa. Vapohan hakee uusia lupia hirveällä vimmalla. Jospa mitään turvekapinaa ei ollut olemassakaan? Sattumalta sain kuitenkin käsiini Vapon lakimiehen, Martti Patrikaisen marraskuun alussa Kalatalouden edun-valvontapäivillä pitämän esitelmän.
Se oli erittäin mielenkiintoinen.
Kävi ilmi, että kun elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen ajoi läpi turvetuotannon verohelpotukset, Vapon ympäristölupahakemukset lisään-tyivät nopeasti vuonna 2008. Silloin alettiin panna Vapon omistuksessa olevia luonnontilaisia soita lihoiksi. Voi olla, että juuri tämä näkyy kasvuna hallinto-oikeuksien valitusmäärissä. Mutta ei se pelkästään siitä johdu.
Patrikaisen mukaan Vapon tavoitteena on ollut saada 5000 hehtaaria uutta suota tuotantoon joka vuosi. Vuosina 2008–2009 yhtiö pääsi noin 2500 hehtaariin, mutta vuonna 2010 enää 1751:een. Tänä vuonna syyskuun loppuun mennessä lupa oli myönnetty 190 hehtaarille.
Aivan oikein – vain 190 hehtaarille. Nyt jännitetään, millaiseksi lopullinen luku muodostuu. Pieneksi se taitaa jäädä.
Syy on ilmeinen: Patrikainen kertoi esitelmässään, että vuosina 2008–2010 kolmannes Vapon hakemista ympäristöluvista meni läpi suoraan alue-hallintoviraston päätöksellä. Tänä vuonna sen sijaan kaikki haetut luvat (15 kpl) ovat lykkääntyneet valitusten vuoksi. Tuuli on kääntynyt. Turvekapina on totta.
Jos olisin tehnyt grafiikkani kunnolla, tämä olisi käynyt siitä ilmi. Alla olevaan karttaan olen nyt merkinnyt mustalla ne suot, joiden ympäristöluvista kansalaiset ovat valittaneet. Vihreällä olen puolestaan merkinnyt ne suot, joiden luvasta Vapo on valittanut Vaasan hallinto-oikeuteen ja keltaisella ne, joiden kanssa se on mennyt korkeimpaan hallinto-oikeuteen asti.
Mitä ihmettä on tapahtunut Vaalassa? Innokas ympäristöviranomainen vai luonnonsuojelupiiri? Vihaisia mökkiläisiä? Tämä täytyy selvittää.
Jouni Tikkanen
toimittaja
Tilaa Suomen Luonto nyt edulliseen tutustumishintaan,
kolme numeroa / 11,90 euroa.
