blogi

Kansainvälinen BirdLife ehdottaa allia kansainvälisesti uhanalaiseksi lajiksi. Suomen ainoa globaalisti uhanalainen pesimälintulaji on nykyisin kiljuhanhi. Uutisen kertoo tänään ilmestyvä Suomen Luonto. Virallinen asiasta tulee uutisen mukaan ilmeisesti myöhemmin keväällä.

Syynä on allin talvikannan romahtaminen Itämerellä. Itämeri on ollut allin tärkein talvehtimisalue maailmassa; kaksi kolmasosaa maailman alleista on ollut meidän meremme kansaa

Allikoiras. Kuva Wolfgang Wander / Wikimedia Commons

Itämerellä laskettiin 1992-1993 peräti 4,3 miljoonaa allia, kun maailmankanta on arvioitu kuudeksi ja puoleksi miljoonaksi. Vuosien 2007–2009 laskennoissa Itämeren määrä oli vähentynyt puoleentoista miljoonaan. Lähes kolme miljoonaa allia on siis kadonnut. Ruotsalaisten laskentojen mukaan talvikannan alamäki on ainakin Ruotsin talvehtimisalueilla säilynyt tai jatkunut vielä viime vuosina.

Diagrammi yllä on Lundin yliopiston Leif Nilssonin johtamista vesilintuseurannoista täältä. Vuonna 1993 pelkästään Ruotsissa oli talvella lähes yhtä paljon alleja kuin Itämerellä nyt.

***

Allin kannan romahdus näkyy hyvin selvästi myös muuttolintujen laskennoissa. Lajihan on arktisen muuton peruslaji, kun se siirtyy Suomen sivuitse Itämereltä arktisille pesimäalueilleen. Keväällä muuttavien allien määrä on romahtanut 1990-luvulta muun muassa Porvoon Söderskärillä. Tästä lehtemme on kertonut jo aikaisemmin.

”Allin vähenemisen tärkein syy on ilmeisesti, että lajin poikastuotto on Venäjän pohjoisosien pesimäalueella romahtanut”, sanoo Suomen Riistassa vuonna 2009 allin taantumisessa artikkelin yhdessä Jukka Rintalan ja Gustaf Nordenswanin kanssa julkaissut assistentti ja merilintututkija Martti Hario riista- ja kalatalouden tutkimuslaitokselta.

Nuoria alleja onkin nyt talvialleista vain hyvin pieni osa, ja kanta on lisäksi koirasvoittoinen — tämä kertoo ongelmista pesimäalueella. Gotlannin yliopiston tutkija Kjell Larsson on arvellut myös allin ravinnon laadun heikentyneen Itämerellä, mistä hän kertoo Sveriges Natur -lehden laajassa alliartikkelissa.

Ravintoa heikentää Larssonin mukaan ehkä pohjien läheisen veden lämpeneminen, eikä siihen voi nopeasti vaikuttaa. Itämerellä on myös tärkeitä uhkia, joihin ihminen voi puuttua heti.

”Itämerellä tärkeä kuolinsyy ovat laittomat öljypäästöt, jotka pitäisi saada kuriin”, sanoo Martti Hario.

Kjell Larsson on arvioinut, että joinain vuosina öljyyn on kuollut jopa 100 000 allia. Öljyyntyminen on todella yleistä; 12 prosentilla kalaverkkoihin Gotlannin lähellä hukkuneista alleista oli hänen tutkimuksessaan öljyä höyhenpuvussaan.

***

Uhanalaiseksi on nyt joutumassa suomalaisille hyvin rakas laji. Suomessa pesii noin 1500-2000 paria allia pohjoisimmassa Lapissa. Muuttoaikoina ja talvella laji on tavallinen rannikolla ja sen voi nähdä järvilläkin.

Alli on tuttu Kalevalasta ja Yrjö Kokon kirjasta Alli, jäänreunan lintu (WSOY, 1966). Kirjailija Jukka Parkkinen kertoo Kokon allikirjan synnystä nettisivuillaan näin:

Allista tuli Kokon Kalevalan linnut -trilogian kolmas osa. Oikeastaan vasta Alli-kirjaa kirjoittaessaan hän keksi trilogiaidean. “Maailman ensimmäinen ja ehkä viimeinen laatuaan, sillä luonto häviää“, Kokko kirjoitti Falsterbosta Yrjö Jäntille 7.3.1965. “Tuo trilogia olisi yhtenäinen siitäkin syystä, että se kertoo miehestä, joka meni Lappiin, etsi laulujoutsenen, loi sotkien seurassa ja palasi allien kanssa meren rantaan, missä oli syntynyt.”

Allin suojelussa olisi nyt tärkeää edetä nopeasti. Suomella on mahdollisuus vaikuttaa kansallisesti ja esimerkiksi Itämeren suojelukomissiossa, joka jo nyt taistelee laittomia öljypäästöjä vastaan. Jos esimerkiksi kuoleminen kalanpyydyksiin ja öljyyn saadaan kuriin, allilla on toivoa.

Antti Halkka
toimittaja

Tilaa Suomen Luonto tutustumistarjouksella 3 numeroa 13,90 euroa!

Samalla kun tuhansia irtisanotaan,
Suomella on käsittämättömiä vaikeuksia
synnyttää työpaikkoja edes ilmiselvimmillä
kasvualoilla. Uusi raportti paljastaa
Suomen umpisurkean tuulivoimatilanteen.

Kansainvälisen tuulivoimayhdistyksen (EWEA) uusi raportti on tyrmistyttävää luettavaa Suomen kannalta: raportin mukaan Suomeen ei syntynyt viime vuonna lainkaan uutta tuulivoimakapasiteettia. Samassa nollasarjassa Suomen kanssa junnasivat vain kääpiövaltiot Luxemburg ja Malta sekä Slovakia ja Slovenia. Eniten kapasiteettiaan kasvattivat Saksa, Iso-Britannia, Espanja, Italia ja Ranska.

Suomessa on EWEA:n mukaan 197 megawatin edestä tuulivoimaa. Esimerkiksi Kreikka kasvatti omaa kapasiteettiaan pelkästään viime vuonna 311 megawatilla, Puola 436 megawatilla ja Romania 520 megawatilla, raportti kertoo.

Saksa on tuulivoimassa omassa sarjassaan: sinne syntyi viime vuonna uutta tuulivoimaa 2086 megawatin edestä, ja Saksan koko kapasiteetti on nyt

29 060 megawattia.

Tekniikka & Talous -lehti kertoo, EWEA:n raporttia siteeraten, että Suomessa takkusivat viime vuonna sekä uuden tukijärjestelmän käyttöönotto että lupakäsittelyn hitaus. Tänä vuonna jumissa olevien hankkeiden odotetaan nytkähtävän eteenpäin ja synnyttävän uutta tuulivoimakapasiteettia 300 megawattia, lehti kertoo.

Tuulivoima työllistää Saksassa 96 000 henkeä ja Suomessa noin 2000. Kansainvälisen energiajärjestö IEA:n mukaan Suomessa olisi potentiaalia vuonna 2020 työllistää jopa 36 000 henkeä tuulivoimateollisuudella.

*

Suomen katastrofaalinen tuulivoimatilanne herättää väkisin kysymyksiä ainakin siitä, onko poliittisilla päättäjillä sittenkään riittävästi tahtoa asian viemiseksi eteenpäin sekä väistämättä myös siitä, kampittavatko jotkin tahot tietoisesti tuulivoiman lisäämistä.

Esimerkiksi Ahvenanmaan sulkemista tuulivoiman takuuhintajärjestelmän ulkopuolelle on kummeksuttu – siellä kun olisi suurin potentiaali rakentaa tuulivoimaa.

Puolitoista vuotta sitten työ- ja elinkeinoministeriö perusteli Ahvenanmaan poissulkemista maakunnan itsehallinnolla, mutta perustuslakivaliokunta totesi heti perään tämän perusteen vääräksi.

Oli miten oli, useat suuret tuulivoimahankkeet seisovat Ahvenanmaalla odottaen takuuhintapäätöksen laajentamista koskemaan myös Ahvenanmaata.

Juha Kauppinen
toimittaja

Tilaa Suomen Luonto nyt edulliseen tutustumishintaan,
kolme numeroa / 13,90 euroa!

Ilmastonmuutos on niin abstrakti ja vaikeasti käsitettävä ilmiö, että se on helppo työntää pois mielestä. Ja niin kenties useimmat meistä tekevät, jotta päivittäinen elämä voisi sujua ilman jatkuvaa ahdistuksen alhoa.

Pelottava sen sijaan on skenaario, jossa myös johtavat poliikot toimivat näin: huijaavat itseään ja välttelevät vaikeita päätöksiä, joilla ilmastonmuutosta ja sen vakavia seurannaisvaikutuksia voitaisiin hillitä.

Valitettavasti tuo skenaario taitaa olla totta.

Vai miten muuten pitäisi tulkita Yhdysvaltain ulkoministeri Hillary Clintonin taannoinen tempaus, jossa hän yhdessä liikenneministeri Ray LaHoodin kanssa lähetti EU-komissaareille uhkailukirjeen koettaen yksiselitteisesti kieltää EU:ta asettamasta päästörajoituksia EU-alueen lentoliikenteelle? “Absent such willingness on the part of the E.U., we will be compelled to take appropriate action,” Clinton ja LaHood kirjoittivat New Yorker -lehden mukaan.

Siis jos EU ei suostu Yhdysvaltain vaatimuksiin olla rajoittamatta lentoliikenteen päästöjä, Yhdysvallat ryhtyy “tarvittaviin toimiin”. Mitä nuo tarvittavat toimet ovat, sitä Clinton ja LaHood eivät kirjeessään kerro.

Mutta kuten New Yorker kirjoittaa, asetelma on karu: Yhdysvallat on ensin itse kieltäytynyt asettumasta etujoukkoihin taistelussa ilmastonmuutosta vastaan, ja, aivan kuin tämä ei olisi riittävästi, se myös härskisti kampittaa muiden maiden ilmastonmuutoksen vastaista työtä käyttämällä kovimpia poliittisia voimiaan.

Tällainen toiminta osoittaa myös sen, että messiaana presidentiksi valittu demokraatti Barack Obama ei ole pystynyt kääntämään edeltäjänsä konservatiivista linjaa paremmalle tolalle. Jos Obamalla olisi tahto ja valta korjata linjaa, tällaisia kirjelmiä ei saapuisi Eurooppaan Hillary Clintonin allekirjoituksella varustettuna.

Kirje osoittaa, että edes Clintonin kaltainen modernina ja viisaana pidetty poliitikko ei usko ilmastonmuutokseen, tai sitten hän uskoo, mutta ei voi muuta kuin astella kiltisti liikenneministerin ja tämän rinnalla lobbaavien vaikutusvaltaisten lentoyhtiöiden talutusnuorassa.

Molemmat vaihtoehdot ovat osapuilleen yhtä puistattavia.

Juha Kauppinen
toimittaja

Tilaa Suomen Luonto vuodeksi nyt erikoishintaan 52 € (norm. 73 €)!

Kirjoitin viime perjantaina tähän blogiin ensilumien päivämäärätriviaa. Pieni tilannepäivitys: ensilumi ei nyt sitten Kaisaniemen mittausasemalla satanut tähän päivään, 28. marraskuuta, mennessä, mikä tarkoittaa sitä, että tämä on viidenneksi mustin syksy Helsingissä sitten 1960-luvun. Vähintään. Jos ensilumi viivästyy yhä, tästä voi tietysti tulla vaikka kaikkein mustinkin.

Ensilumi on Kaisaniemessä satanut neljänä vuonna myöhemmin kuin 28. marraskuuta. Vuonna 1967 ensilumi satoi joulukuun viidentenä, 1986 joulukuun kuudentena, 2000 joulukuun 25. ja vuonna 2009 joulukuun 14., kerrotaan Ilmatieteen laitoksen Ilmastopalvelusta.

Vastaavasti jo lokakuun puolella ensilumi satoi Kaisaniemessä vuosina 1968, 1973, 1979 ja 1980, 1992 ja 2003.

50 viime vuoden aikana varhaisin ensilumen satamispäivä Kaisaniemessä on ollut vuonna 1973. Silloin ensilumi satoi 11. lokakuuta.

Juha Kauppinen
toimittaja

Tilaa Suomen Luonto nyt edulliseen tutustumishintaan,
kolme numeroa / 11,90 euroa.

Soitin Ilmatieteen laitoksen Ilmastopalveluun kerätessäni tietoa erästä paperilehden myöhemmin julkaistavaa juttua varten. Samalla kysäisin, onko Etelä-Suomea vaivaava lumettomuus poikkeuksellista. Rannikolla ja saaristossa monin paikoin lunta ei ole saatu vielä ollenkaan.

Tämä on harvinaista, mutta ei vielä aivan ennätyksellistä, kertoi meteorologi Henriikka Simola.

Helsingin Kaisaniemessä ensilunta on jouduttu odottamaan aina joulukuun puolelle asti esimerkiksi vuosina 2009, 2000, 1986 ja 1967. Toissa vuonna lunta odotettiin joulukuun 14:een päivään ja vuonna 2000 peräti joulupäivään saakka. Vuonna 2005 ensilumi satoi 26. marraskuuta (siis “huomenna”), samoin vuonna 1985. Vuonna 1996 lumi tuli 28. marraskuuta.

Jos lunta ei tule ensi maanantaihin (28.11.) mennessä, vietetään siis nyt viidenneksi mustinta syksyä sitten 1960-luvun. (Alkuperäisessä kirjoituksessa tässä kappaleessa luki virheellisesti, että nyt olisi tulossa mustin syksy sitten 1986.)

Ensilumeksi lasketaan se, kun lunta on vähintään sentin kerros.

*

Lapissa tilanne on mielenkiintoinen. Toisaalta käsivarressa ensilumi satoi melko normaalisti 10. lokakuuta, mutta Sodankylässä lumipeite saatiin vasta noin viikko sitten, 17. marraskuuta, mikä on myöhemmin kuin kertaakaan yli satavuotisen mittaushistorian aikana.

Keskisessä Suomessa ensilumi satoi samoihin aikoihin kuin Sodankylässä. Simolan mukaan Hämeenlinnassa ja Nokialla se satoi 19. marraskuuta, Suomenselällä (Ähtäri-Alajärvi-Alavus) 21. marraskuuta ja Itä-Suomessa (Mikkeli-Savonlinna-Sulkava) 22. ja 23. marraskuuta.

Ainakin Hämeenlinnassa ajankohta on myöhäinen: 2000-luvulla ensilumi on saatu Hämeen sydämessä kahdeksana vuonna jo lokakuun puolella. Kolmena vuonna ensilumi on satanut, kuten tänä syksynä, vasta marraskuussa.

*

Kiinnostava kysymys on tietysti muutos: onko ensilumen sataminen siirtynyt myöhemmäksi ilmaston lämmetessä? Sitä on vielä liian aikaista kertoa. Henriikka Simolan mukaan vastaus selviää, kun Ilmatieteen laitos piakkoin siirtyy käyttämään vertailukohtanaan vuosien 1981-2010 tietoja. Toistaiseksi käytössä ovat vuosien 1971-2000 sarjat. Ensilumen suhteen ollaan viisaampia, kunhan näiden vuosikymmenten jaksoja päästään vertaamaan keskenään, kertoi Simola.

Lisää sääasiaa on tulevissa Suomen Luonnoissa. Jospa se valkea joulukin sieltä saataisiin.

Juha Kauppinen
toimittaja

Tilaa Suomen Luonto nyt edulliseen tutustumishintaan,
kolme numeroa / 11,90 euroa.

Yksi viime vuosien suurista muutoksista on tapahtunut melko huomaamatta: Suomi on päässyt eroon energiankulutuksen jatkuvasta kasvusta. Energian kulutushuippu on jo viisi vuotta vanha, vuodelta 2006, ja sähkön käyttö oli Suomessa suurimmillaan 2007.

Silti elintasomme on kasvanut. Suomen bruttokansantuote on väliin osuneesta taantumasta huolimatta suurempi kuin viisi vuotta sitten. Tuotamme siis tavaroita ja palveluita entistä vähemmällä energialla. Viidessä vuodessa myös esimerkiksi asuntoja on rakennettu paljon lisää, eli varallisuutta kertyy koko ajan.

Suomesta on tulossa eurooppalaisittain normaalimmin energiaa käyttävä maa.

Se on muutos kohti nykyaikaa, ja myös ympäristön kannalta suotuisa muutos. Uusituvan energiantuotannon lisäys korvaa nyt vanhaa saastuttavaa energiaa, eikä tule sen lisäksi. Samanlainen käänne tapahtui esimerkiksi Ruotsissa jo aikaisemmin, ja suunnilleen samalla sähkön kulutuksen tasolla henkeä kohden, ks. alla oleva graafi, jonka lähtötiedot hain Suomen ja Ruotsin tilastokeskusten sivuilta.

Suomessa ratkaisevassa asemassa on ollut metsäteollisuuden rakennemuutos. Valtakunnan suurimpiin energiankuluttajiin kuuluvia tehtaita on suljettu ja päätetty sulkea, mikä yksin on vähentänyt koko maan sähkön tarvetta lähes viisi prosenttia.

Suomi siirtyy samalla kivuliaasti energia-intensiivisestä teollisuudesta palveluyhteiskunnan suuntaan. Viimeksi kuultiin Kouvolan Myllykosken paperitehtaan lakkauttamisesta tämän vuoden loppuun mennessä, mistä muina järjestelyineen UPM saa tiedotteensa mukaan parisataa miljoonaa ”synergiahyötyjä”. Myllykoskipäätös vaikuttaa jälleen energian kulutusta vähentävästi koko valtakunnan tasolla. Ikävää on työpaikkojen menetys.

Teollisuuden virallinen näkemys oli pari vuotta sitten, että metsäteollisuuden energian käyttö lähtisi jälleen kasvuun. Viimeistään Myllykoski-päätös osoitti, ettei todellisuus tue teollisuuden näkemystä, vaan perinteisen metsäteollisuuden alasajon jatkumista ennakoineita tutkijoita.

Uskallankin ennustaa, ettei Suomi saavuta vuoden 2006 tai 2007 energiankäyttöään pitkään aikaan, ei ehkä kymmeneen vuoteen, ehkä ei milloinkaan. Näin on myös siksi, että uudet rakennusmääräykset ja muut säädökset vähentävät energian kulutusta yksityisellä puolella ratkaisevasti. Pysyvästi kalliiksi muuttanut energia saa yhä useamman siirtymään lämmityksessä esimerkiksi lämpöpumppuihin.

Suomi ja Eurooppa ovat samalla menossa pitkään hitaan talouskasvun aikakauteen, kuten Japani jo aikaisemmin.

Työ- ja elinkeinoministeriön olisi kiireesti arvioitava Suomen tulevaa energiantarvetta tulevaisuudessa. Ruotsissa tällainen selvitys tehdään säännöllisesti. Yksi johtopäätös kehityksestä on jo tehtävissä: Suomi voi energiankulutuksen nollakasvun oloissa entistä helpommin ilmoittautua ilmastonmuutoksen torjunnan eturintamaan.

Antti Halkka

Rankkasateet piiskaavat paraikaa meksikolaista Cancúnin turistirysää. Joulukuun alussa kaupunkia uhkaa toinenkin vesittyminen, nimittäin suuren ilmastokokouksen huuhtoutuminen viemäriin.

Cancúnin kokoukselta ei odota suuria enää juuri kukaan. Suomen delegaation pääneuvottelija Sirkka Haunia ja ympäristöministeri Paula Lehtomäki (kesk.) myönsivät asian suoraan eilisessä toimittajatapaamisessa.

“Ilmat lyötiin Kööpenhaminassa (edellisessä ilmastokokouksessa viime joulukuussa) niin pahasti pihalle, ettei enää oikein ole virtaa saada sopimusta aikaan”, Lehtomäki sanoi.

“Jonkinlainen Köpiksen trauma on haitannut taustalla. Vastavoimat ovat vain vahvistuneet. On ollut jo kauan selvillä, ettei sopimukseen päästä”, kertoi Haunia.

Mitä nuo vastavoimat ovat?

YK:n päätöksentekoon on syntynyt maablokkeja, joista neljä vastustaa kattavaa ilmastosopimusta. Niitä ovat helpoimmasta hankalimpaan: Basic-maat (Kiina, Intia, Brasilia ja Etelä-Afrikka), kehitysmaiden G77 (köyhimmät maat), öljyntuottajavaltiot ja Latinalaisen Amerikan Alba-maat.

Basic-maat ovat ilmastonmuutoksessa oleellisimpia, sillä Kiina on kiilannut Yhdysvaltojen ohi maailman saastuttavammaksi valtioksi. Nämä suurvallat eivät halua antaa toisilleen kilpailuetua, joten niiden päästölupaukset kulkevat käsi kädessä. Basic-maat sentään pitävät ilmastonmuutoksen torjumiseksi kauniita puheita.

Myös G77 vaatii ilmaston lämpenemisen pysäyttämistä, mutta se haluaisi sen tapahtuvan Kioton pöytäkirjaa jatkamalla. Näin ollen velvoitteet eivät koskisi niitä itseään (eikä esim. Yhdysvaltoja).

Öljyntuottajamaiden elintaso on riippuvainen fossiilisista polttoaineista, joten sopimuksen vastustamisen ymmärtää. Hyväksyä sitä ei kuitenkaan voi.

Tragikoomisin ryhmä on vasemmistolainen Alba-ryhmä. Sen tavoitteena on, että länsimaat maksaisivat köyhemmille valtioille myös niin sanotun ilmastovelan eli menneet kustannukset. Tämä tarkoittaisi Bolivian mukaan teollisuusmaille kuutta prosenttia bruttokansantuotteesta. Läntiset maat, Suomi mukaan lukien, suostuvat hädin tuskin yhteen prosenttiin.

Maaryhmien lisäksi murheenkryyninä on vanha tuttu Yhdysvallat. Presidentti Barack Obama on ottanut sisäpolitiikassa (terveydenhuolto-uudistus ja rahamarkkinoiden valvonta) niin pahasti pataan, ettei hän halunne ennen 2012 vaaleja riskeerata mitään. Jenkkien änkyräosasto on jo tarpeeksi sankoin joukoin barrikadeilla. Vaadittavia lakimuutoksia voidaan odotella vasta, kun Kioton pöytäkirja raukeaa voimasta (vuoden 2013 alussa).

Sopimisen vastustajia siis piisaa. Olen aivan varma, ettei YK tule koskaan pääsemään kaikkia sitovaan ilmastosopimukseen. Niinpä mukaan tulevien maaryhmien, EU:ta myöten, kannattaisi harkita kauppakumppaneilleen hiilitulleja. Jos tuotteelta puuttuu esimerkiksi tietty ympäristösertifikaatti, sille lätkäistään kunnon tullimaksu.

Markkinatalous tekisi sen jälkeen tehtävänsä.

Juha Honkonen
toimituspäällikkö

Ilmastonmuutos rysähti koko yhteiskunnan lävistäväksi puheenaiheeksi kaksi vuotta sitten tammikuussa. Vesisade ja vihreät nurmikot herättivät. Aivan samoin hanki ja pakkaset nyt ovat viilentäneet ilmastonmuutoksen puheenaiheena. Ilmastohypen nousu ja laantuminen ovat esimerkki mediailmiöstä. Järjellä ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Ihminen on visuaalinen eläin. Se mitä näkyy ikkunasta, ratkaisee.

Yhtä kaikki: hype on nyt ohitse.

Eikä sitä oikeastaan edes tule ikävä. Kööpenhaminassa nähtiin, ettei hypestä ollut mitään hyötyä: sitovat sopimukset jäivät saavuttamatta, vaikka yleinen ilmapiiri oli mitä otollisin.

Se kai tarkoittaa, että on vain jatkettava puurtamista. Hype ei vie sopimuksiin, vaan jokin muu. Ehkä sen tekee tieto. Ehkä sitten, kun sitä on kerätty tarpeeksi kauan, tarpeeksi määrätietoisesti.

Mitä tapahtuu huomenna, ensi vuonna, kymmenen vuoden päästä – se on aina vaikeampi kysymys. Mutta kaikki mitattavissa olevat merkit viittaavat siihen, että ilmasto lämpenee. Ilmatieteen laitoksen mukaan päättynyt vuosikymmen oli ennätyslämmin.

Skeptikkojen puheet nousivat falsettiin syksyllä, kun ns. Ilmastogaten myötä julkisuuteen ilmaantui ilmastotutkijoiden sähköpostiviestejä ja muuta arkaluontoista materiaalia. Ilmastonmuutosta väitöskirjaansa varten itsekin laajasti tutkiva kollegani Antti Halkka kirjoitti niistä tähän blogiin.

Samansuuntaista kiimaa on aiheuttanut äskettäinen tieto siitä, että Himalajan sulamisen aikataulusta on päästetty IPCC:n raporttiin vääriä tietoja.

Mitä näistä pitäisi ajatella?

En tiedä, mitä sinä ajattelet, mutta minä ajattelen, että totta kai jotain tuollaista oli tulossa.

Ilmastonmuutosta on tutkittu vuosikymmeniä. Ensimmäinen suomalaisen tutkijan huolestunut kirjoitus aiheesta julkaistiin Helsingin Sanomien yleisonosastossa vuonna 1976. Olisi lapsellista ajatella, että koko tämän ajan kaikki tutkimus olisi ollut validia, virheetöntä, vailla tieteen valtapeliä, kiihkeätä oikeassa olemisen tarvetta. Ne kuuluvat ihmisen toimintaan, ne kuuluvat tieteeseen. Ne kuuluvat ilmastotutkimukseen.

Mutta juuri tämän vuoksi on tieteellinen järjestelmä, joka pyrkii suodattamaan ihmisen itsekeskeisten ponnistelujen seasta suuntauksia, joihin voi luottaa. Eräs tällainen suuntaus on ilmaston lämpeneminen. Laajat aikasarjat eri puolilta maailmaa osoittavat, että se on käynnissä. Yksittäisten virheiden nostaminen keskiöön – se on lopulta vain esimerkki siitä, että mitään laajempaa ei ole nostettavaksi.

Lämpeneminen ei rajoitu vain tiettyjen valtioiden sisällä kerättyihin aikasarjoihin, ei edes tiettyjen maanosien. Tietoja kerätään tutkimuslaitoksissa Euroopassa, Yhdysvalloissa, Japanissa, ja kaikkialla johtopäätökset ovat samoja.

Lämpenemistä ei voi myöskään selittää se, että mittauspisteiden ympärillä olevat suurkaupungit ovat kasvaneet ja nostaneet lämpötilaa paikallisesti. Näinhän joskus näkee väitettävän. Ei. Esimerkiksi Norjan mittauspaikoista huomattavin lämpeneminen on mitattu juuri kaukana kaikista suurkaupungeista, Huippuvuorilla.

Haluan arvostaa skeptikkoja, epäilivätpä he ilmaston lämpenemistä tai jotain muuta – aivan kuin haluan arvostaa kaikkia ihmisiä, mielipiteistään riippumatta.

Siksi luen skeptikoiden kirjoituksia. Olen katsonut ajatuksella läpi linkkirimpsuja, joita he sirottelevat internetin keskustelupalstoille ja blogien kirjoitusten perään. Rimpsuja, joilla he haluavat kiihkeästi todistaa: katsokaa, tässä virheitä, tässä väärinkäsityksiä.

Olen katsonut ja ajatellut: siinä on nyt sitten virheitä, siinä väärinkäsityksiä. Hmm.

Ne ovat näpertelyä. Se on niiden ongelma. Laajassa kuvassa ne ovat vailla kunnollista todistusvoimaa. Niillä pystytään johtamaan harhaan ihminen, joka ei ajattele itse, ei ehkä ehdi ajatella. Tai ihminen, joka haluaa uskoa, että ilmastonmuutos ei ole totta. Ehkä ihminen, joka saa henkistä tyydytystä siitä, että saa olla eri mieltä kuin valtavirta. Mutta ei ihmistä, joka seuraa mediaa edes keskivertotarkkuudella.

En ole tutkija. En ole kuluttanut ilmaston lämpenemisen parissa enempää aikaa kuin minkään muunkaan itseäni kiinnostavan yhteiskunnallisen ilmiön. Seuraan sen, mitä media tarjoaa.

Mutta yhtä varmasti kuin Haitissa maa järisi tai Ruandassa tapahtui kansanmurha, yhtä varmasti kuin Sahara laajenee, voin sanoa: ilmasto lämpenee. Jollen uskoisi sitä, voisin saman tien heittää koko länsimaiseen tiedonvälitykseen pohjaavan maailmankatsomukseni romukoppaan.

On asioita, jotka “tiedän”. Tiedän, että istun nyt sohvalla. On asioita, joita en tiedä, mutta jotka uskon, koska niin moni niihin asioihin perehtynyt kertoo niin. Siis, että Haitissa järisi, Ruandassa kansanmurhattiin, Sahara laajenee ja ilmasto lämpenee.

Jos joku tutkisi asioita ja toteaisi, että Ruandan kansanmurhaa ei oikeasti tapahtunut. Alkaisi löytyä todisteita sellaisesta. Se olisi hämmentävää, mutta oletan, että minulla ei lopulta olisi vaikeuksia muuttaa mieltäni, jos todisteita tulisi riittävästi, koska kyse ei ole niin henkilökohtaisesta asiasta.

Mutta sellaisia todisteita ei ole ilmaantunut.

Juha Kauppinen
toimittaja

KÖÖPENHAMINA. Bella Centerin järjestäjät lyövät keskenään yläfemmoja, mutta mielenosoittajat loistavat poissaolollaan. Ilmastokokous on paketissa.

Mitä jäi käteen? Kädessäni on kaiken kertova paperi “Copenhagen Accord” eli Kööpenhaminan sopimus. Ei se kuitenkaan kunnon sopimus ole, sillä siinä ei ole yhdellekään maalle päästövähennysvelvoitteita. Kaikki maat ovat sen periaatteessa allekirjoittaneet, mutta osalle riittää, että on “hengessä mukana”. Erikoista on, että pahimmat vastustajat ovat kaikki vasemmistovaltaisia maita: Kuuba, Venezuela, Nicaragua ja Bolivia.
Mihin jäi solidaarisuus?

Tulin juuri koko tapahtuman viimeisestä tiedotustilaisuudesta. Siinä pettynyt YK:n ilmastonmuutoskonventin pääsihteeri Yvo de Boer heitti pallon vuoden päähän Meksikoon. Siellä(kään) ei saa epäonnistua.

Kööpenhamina vaikenee.

Juha Honkonen
toimituspäällikkö

Kööpenhamina. Nyt se putkahti ulos, ja sen nimi on Kööpenhaminan sitoumus. Se on kuulemma sitovampi kuin julkilausuma muttei niin sitova kuin sopimus. Yksityiskohdat olen kertonut aiemmin.

Pannukakku se on. EU vääntää siellä vielä paraikaa jotain, mutta se jäänee talousalueen sisäiseksi. Kunnon globaali sopimus joudutaan tekemään ensi vuonna, luultavasti vasta vuoden päästä Meksikossa. Kiire tulee Kioton sopimuksen umpeutumisen (2013) ja maailman pelastamisen kanssa.

“Kaikkien aikojen floppi”, kuten Suomen luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtaja Eero Yrjö-Koskinen kommentoi tänään Bella Centerissä.

Juha Honkonen
toimituspäällikkö